Esseestä riittää puhetta. Maaliskuussa on Turussa Kirjan talossa tarjolla esseen kirjoittamisen viikonlopppukurssi Ville Hytösen ja Johanna Venhon johdolla. Menkää ihmeessä, jos kiinnostaa!

Mutta nyt en kirjoita enempää esseistiikasta, vaan eräästä pikku sanasta, joka häiritsee rauhaani yhä pahemmin. Esseekurssista kertova sähköpostitiedote sanoo näin:

“Kirjan talo tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden perehtyä tähän monivivahteiseen ja kiehtovaan lajiin tunnettujen esseistien johdolla. Opettajina kurssilla toimivat kirjailija ja kustantaja Ville Hytönen sekä kirjailija Johanna Venho. Kurssilla tutustutaan esseekirjallisuuden lajin erityispiirteisiin sekä harjoitellaan käytännössä esseetekstin rakentamista.” (Lihavoinnit minun.)

Mistä tämä “sekä” tulee? Miksi “ja” on lakannut kelpaamasta? Tiedän kokemuksesta, että monet osaavat ammattikirjoittajatkin tarjoavaat “sekää” joka toiseen väliin. Toisinaan “sekä” esiintyy sellaisessa yhteydessä kuin tuo siteeratun katkelman edellinen sekä, siis sellaisessa, jossa on jo sanottu “ja”. Luullaan, että ei voi sanoa “kirjailija ja kustantaja Ville Hytönen ja kirjailija Johanna Venho”. Kyllä voi, esimerkiksi Kirjan talon nettisivulla sanotaan juuri niin, ja teksti on oikein sujuva.

Pelkäänpä, että ja-sanaa on alettu pitää liian arkisena ja se halutaan korvata hienomalla partikkelilla. Äh. Muuten, tämän ilmiön sukulainen on mikäli-villitys. Mihin on kadonnut vanha, hyvä “jos”? Miksi ihmeessä pitää tunkea kolmitavuista sanaa paikkaan, jossa napakka “jos” ajaisi saman asian täsmällisesti?

Tämä ei lopu tähän. Kenties kirjoitan lähiaikoina niistä kummallisista kiertoilmaisuista ja näennäissynonyymeistä, joita syntyy kun kirjoittajat välttekevät “turhaa” toistoa.