arvio, romaani, Liksom Rosa, Venäjä, Neuvostoliitto, historia, politiikka, WSOY, Finlandia-ehdokkaat, Finlandia-palkinto

Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6 (WSOY) avaa Neuvostoliiton käärinliinoja, vodkan, vinksahtaneet talot, vähemmistöt, vaivaiskoivut, vitsit ja vitsaukset. Ihmisten kohtaamiset, joista yksi tapahtuu Moskovasta Siperiaan jurnuttavassa junassa. Sen yhden hytin jakavat suomalainen opiskelijatyttö ja venäläinen duunari.

Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.

Liksomin kieli pulppuaa runouden ja eteenpäin jyskyttävän junan lailla. Hengästyttävä, luettelomainen kuvaus puuduttaa paikoin, mutta sellaistahan se on, pitkällä junamatkalla. Ilo pitää ottaa irti pienistä asioista, vaihtuvista maisemista, lukemisesta, piirtämisestä, teestä ja väistämättömästä kommunikoinnista hyttikumppanin kanssa.

Pikku hiljaa, kilometrien edetessä, lukijalle avautuvat miehen ja tytön henkilöhistoriat sekä syyt, miksi he (pako)matkaansa tekevät. Mies on karski ja puhuu rivoja naisista. Silti hän on sympaattisella tavalla liki liikuttava aamuvoimistelussaan ja vodkanhöyryisissä puheissaan. Tyttö puhuu kirjan aikana vain kerran. Ja sanoo silloin sen tärkeimmän.

Kirjan rujouden estetiikassa ja läpitunkevassa melankoliassa on jotain tavattoman vangitsevaa – ja perin venäläistä. Jo teoksen nimi viittaa Tsehovin novelliin.

On kuin itse matkaisi samassa junassa.

Noora Valkonen