arvio, romaani, Franzen Jonathan, Siltala, yhteiskunta, politiikka, USA, media, kirjailijat

Hyvä kirjallisuus tulee liki ihmistä, käsittelee kouriintuntuvasti sitä, mitä ei tohdi sanoa edes parhaalle ystävälle ja ronkkii auki asioita, joista ei puhuta. Tähän perustuu myös Jonathan Franzenin Vapauden (Siltala) viehätys.

Aluksi olen epäluuloinen. Miten voi uppoutua tiiliskiveen, jota on hehkutettu vuosisadan amerikkalaiseksi romaaniksi? Miten sukeltaa sen miehen tekstiin, joka koreili vuosikymmenen ensimmäisenä kirjailijana Times-lehden kannessa? Vastaus: muutaman sivun jälkeen se käy hyvinkin helposti. Franzen taitaa tarinankerronnan.

Vapaus on lyhyesti sanottuna saaga amerikkalaisesta keskiluokkaisesta elämästä, tarkemmin Berglundien perheestä, isä Walterista, äiti Pattystä, heidän kahdesta lapsestaan sekä Walterin ja Pattyn parisuhteessa kummittelevasta Richardista. Pattyn ja rokkikukko Richardin puolisalainen on-off-suhde on kirjan polttopiste, joka säteilee muihin kuin vahingoittunut ydinvoimala.

Franzenin luomissa henkilöissä ei ehkä ole mitään valtaisan uutta, kuten ei heidän ongelmissaankaan. Ne ovat klassisia ja Franzen kuvaa ne armottomasti: kipeä äiti-poika -suhde, rahahuolet, haalistuneen aviosuhteen jännitteet, eripura naapurien kanssa, oman identiteetin hapuilu sekä ennen muuta nuoruuden hairahdukset ja väärät valinnat. Ympärillä kiehuu ekologisten ongelmien ja terrorismin riivaama maa.

Villi luonto sentään saa olla vapaa neurooseista ja ideologioista. Yksi poikkeus tosin on: Walter suojelee liki pakonomaisesta uhanalaisia lintulajeja.

Romaani on järeä sekä sisällöltään että mitaltaan. Paikoin kerronta sakkaa ja tunnen kiusausta hypätä muutaman rivin eteenpäin. En kuitenkaan kykene, sillä en halua menettää mitään oleellista. Pitkin päivää huomaan miettiväni sitä mitä Berglundeille loppujen lopuksi tapahtuu.

Romaanin luettuani oivallan, miksi se on noussut Yhdysvalloissa kirjallisuuden kaapin päälle. Franzen vyöryttää yhden perheen elämäntarinan läpi koko uuden maailman historian niin että hitaampia heikottaa. Sivutaan siirtolaisuutta, kapitalismin kehitystä, poliittisia aatteita, asuntovaunualueiden punaniskoja, kermapeppuisia yliopisto-opiskelijoita, uhanalaisia lajeja, populaarimusiikkia ja tietenkin Irakin sotaa.

Franzenin tarjoama lopputulema näyttää olevan se, että suurinta vapautta on anteeksianto ja se, että hyväksyy itsensä. Harmi vain, että romaanin loppu taitaa juuri siksi olla hiukan liian kiva.

Noora Valkonen