kirjat, arvio, Avain, kritiikki, historia, lukeminen, romaani

”Kun tyttö löydettiin, hän seisoi öisellä kadulla tyhjä ämpäri kädessä, kauppakadulla, eikä sanonut mitään.” Saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoinen kertoo eriskummallisen tarinan lastenkotiin sijoitetusta löytölapsesta, jolla ei ole nimeä.

Viittaus keskitysleireihin vai totalitaariseen yhteiskuntaan? Trauman aiheuttanut hylkäämiskokemus? Vai kuvaus suljetun yhteisön mikrokosmoksesta nokkimisjärjestyksineen? En oikein tiedä, miten Erpenbeckin Vanhan lapsen tarinaa (Avain, 2011) lukisi. Valmiita vastauksia kertomuksesta ei irtoa.

Mutta ainakin Erpenbeck kuvaa tehokkaasti sitä, miltä tuntuu olla täysin erilainen kuin muut. Niin toisenlaiseksi päähenkilö, kadulta löydetty tyttö, itsensä tuntee, että hän esittää äärimmäiseen vastaväitteen: kuolettaa tietoisesti viimeisetkin identiteetin rippeensä.

On armeliasta olla toivoton tapaus. Olla olemassa niin, että kukaan ei näe.

Jäljelle jäävät vain lastenkodin päivittäiset rutiinit, kuten kaapin järjestäminen. Säännöllisyys kannattelee, järjestää sisäisen maailman kaaoksen.

Erpenbeckin tarinassa on kiintoisat ainekset ja teksti rullaa, mutta liikaa jää rivien väliin. Jälkimauksi jää hämmennys.

Noora Valkonen