Maria Matinmikko, Valkoinen

X on y ja mitä siitä kehittyy

Maria Matinmikko: Valkoinen. Runoja, 100 s. Ntamo 2012.

Maria Matinmikon kieli on ajattelua. Harvoin saa luettavakseen kirjaa, jonka havainto on täsmällistä, jopa piinallisuuteen saakka, ja samaan aikaan fantasian ja mielikuvituksen läpäisemää. Oikeastaan pelkästään siitä on kyse: Valkoinen johdattaa lukijansa tiloihin, jotka on aistittu ylen teräviksi ja kirkkaiksi.

Kuvan hallitsemalla kaunokirjallisella tekniikalla saavutettu lopputulos on mainio. Ei haittaa, vaikka lukija väsyy aistimaan, mutta huomaan jatkuvasti miettiväni milloinka seuraa se juttu, joka yleensä rävähtää tekstipintaan, paljastuu hiljakseen sen alta, tai jonka teksti kärsivällisesti rakentaa. Villakoiran ydin, Pudelns Kern! Sehän Faustille kuuluisi.

”Villieläinten äänet ovat paksuja ja paksuudessaan limaisia ja röpelömäisiä. Ne tulevat läheltä ja muuttuvat omaksi ruumiikseni. Ääni muuttuu lihaksi. Ääni on hyvin lähellä, yhtä aikaa uhkaava ja tuttu. Milloin vain villieläin voi iskeä hampaansa kaulavaltimooni ja muuttaa minut ruumiikseen. […] Karjunta laajenee sisälläni, lihassani. […] Muutun poskien sisäpinnan limakalvoksi. Möykyksi, joka on juuri karjunut villieläinten karjunnan yhdistyneenä ihmiskunnan karjuntaan.” Kyse on jonkinlaisesta läpäisevien, hengittävien ja muuntuvien elementtien tutkimuksesta. Kirjoitus luo siihen oman ristiriitansa: sen pitäisi yhtä aikaa elollistaa ja jähmettää.

Kirja ei luokittele itseään sen kummemmin proosaksi kuin runoudeksikaan. Siihen ei ole erityistä tarvettakaan, joskin kirjallisessa maailmassamme se kenties mieltyy helpommin runouden käsitteen kautta. Tämä lähinnä siksi, että Valkoinen sisällyttää maailman tuntua itseensä ja piirtää tarkkoja tilannekuvia. Niistä kuitenkin puuttuu kanssakäyminen ja tapahtumisen draama, vaan kyse on paremminkin yksityisestä jännitteestä ja maailman järjestämisestä ja nimeämisestä.

Metafora ja nimeäminen tuovat tekstiin kuitenkin erään kiinnostavan ongelman. Olla-verbi säätelee sen kielioppia niin paljon, että siitä tulee ajattelun ja toiminnan teonsana. Olemisen luonteeseen ei kuitenkaan itsestään selvästi kuulu dynamiikka – siis juuri toiminta. Syntyy paremminkin tekstiä, jossa kaikki on jonkinlaista, siitä huolimatta että tekstin virta painautuu luomaan tulemista ja muuntumista. Ollaan maneerin rajalla: ” on y” -rakennetta seuraa kuvaus asiaintilan muutoksesta, jossa verbimuodon staattisuus muuttuu liikkeeksi, ja sitten taas äkkiä tyssähtää:

”Kaavat ovat uurteita. Tässä tilassa ne tulevat näkyviin. Kaavat ja tämänkaltaiset tilat ruokkivat ja synnyttävät toisiaan. Uurtavat”.

Pysähtyneisyyden ja liikkeen, pehmeän ja kovan suhdetta ilmentää musliminaisesta puhuva katkelma. Samalla siihen on kirjoitettu osallisuuden omituinen sävy:

”Ohikulkevan musliminaisen ruskea viitta heilahtaa tuulessa. Hänen ihonsa tumma on yhtä ehdoton kuin lumi. Hänen ihonsa tumma on lumen ääri, lumen raja. Siihen lumi pysähtyy ja vetäytyy […] Tämä maa ei ole sodassa, mutta sota kantautuu tänne: Yhteinen tietoisuus. Hirveä passiivinen osallistuminen. […] Osallistuminen olematta osapuoli.”

Olla-verbin poetiikka kuvaa ajattelun ja kokemisen prosessia, sitä kun on läpäisevä olento kulmikkaassa ja terävässä maailmassa. Valkoinen on läpeensä intensiivinen, neuvottomuuden ja ilon tunnetilaa ja ennen kaikkea tunnetta tarkkaavaisuudesta. Kirja ei vain vaali tai ilmaise tunnetta, vaan panee sen tarkasteltavaksi.

Maaria Pääjärvi