Laura Gustafsson, Huorasatu

Tää olis niinku transgressiivista

Laura Gustafsson: Huorasatu. Romaani, 294 s. Into 2011.

On se kamalaa, kuinka monella tavalla naisia käytetään hyväksi. Naisten avulla myydäänkin kaikenlaista. Näin todistetaan Laura Gustafssonin romaanissa Huorasatu, jonka kannessa on muodokas nainen ja kansilehden liepeessä kuva muodokkaasta blondista sortseissa piikkareittensa päällä viehkossa pin-up-asennossa.

Huorasatu yhdistelee antiikin mytologiaa, satuja, fantasiaa ja arkirealismia. Laajan henkilögallerian ykköskentällä häärivät antiikin jumalat ja jumalattaret. Heidän puhekieliset replikointinsa ovat paikoin hauskaa luettavaa, jos kohta tämän nokkeluuden teho kuluu nopeasti. Hupaisan inhimillisiksi tämä kuvaustapa heidät tekee, ja sellaisiahan he ovat mytologiassakin.

Romaanin realistisemmalla tasolla seuraillaan kahden tavallisen suomalaisen, Millan ja Kallan, elämää. Milla kitkuttelee opintotuen varassa ja etsii töitä. Tarjolla on vain huonosti palkattua paskaduunia. Onneksi Pimp & Pimp tarjoaa paremmin palkattua työtä ”asiakaspalveluhenkiselle ja iloluontoiselle tekijälle”. Niinpä Millasta tulee seksityöläinen.

Kalla on tarjoilija, joka joutuu raiskatuksi. Millan neuvosta hänkin ryhtyy seksialan töihin. Millan ja Kallan huonoa työelämää Huorasadussa kuvataan yhtä aikaa kepeästi ja reippaan naturalistisesti.

Liha on Huorasadussa läsnä kaikissa olomuodoissaan. Lihanhimo ajaa ihmistä monenlaisiin tekoihin. Ihmisiä ja elukoita silvotaan, paloitellaan, syödään, tapetaan ja toisinaan kursitaan uudelleen kokoon. Tämän romaanin lihapitoisuus on suurempi kuin A-luokan ruokamakkaran.

Huorasadun juoni on peräkkäisten tapahtumien sekamelskaa, josta ei rakennu minkäänlaista tarinaa. Aineksia romaanissa on aivan mahdottomasti. Kaikki kuunalisen maailman ilmiöt tulevat käsitellyiksi: mieheys ja naiseus, miesten ja naisten suhteet, klitoriksen salat, seksi, väkivalta, työelämä, raha, kapitalismi, jumalten ongelmat, pukeutuminen, eläinten oikeudet, ihmiskunnan tila ja tulevaisuus sekä maailma, sen rakenne ja kehitys.

Ronskilla editoinnilla Huorasatuun olisi kenties saatu jonkinmoinen kantava tarina. Tällaisenaan se kuitenkin jää melkein kolmensadan sivun kaaokseksi. Joissakin jaksoissa on oivaltavia ja kekseliäitä näkökulmia maailman menoon, mutta monissa rönsyissä juututaan teiniproosajankutukseen ellei peräti pissisdialogiin.

Romaanin karkea huumori toimii vain toisinaan – kun vitsailua on paljon, voi jokin murjaisu osuakin. Mutta kun kaikkeen yritetään ympätä huumoria, ei kohta mikään enää tehoa.

Mene tiedä, onko Huorasadun naiivi maailmankuva tarkoitettu jotenkin parodiseksi. Jos on, niin sitten se onnistuu muistuttamaan teiniajattelua. Siinä on lapsekasta maailmanparantamisen kiihkoa höystettynä sellaisella havainnolla, että on rajoja rikkovaa kun kaunis nainen toteaa ”Mun pillu on mun pillu”. Niinku transgressiivista…

Huorasatua näkyy pidetyn feministisenä romaanina. Miksei niinkin, mutta romaanin feminismi perustuu naiiviin paradoksiin: Patriarkaatti on kamala. Miehet on sikoja. Elukat on söpöjä ja niitä pitää paijata. Revi siitä.

Suomalaista kirjallisuusinstituutiota sopii sanoa moniarvoiseksi, sillä Huorasatu valittiin Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi.

Tää olis romaani. No, en rupea leikin pilaajaksi. Huorasatu on romaani.

Lasse Koskela