J. M. Coetzee, Kesä

Fiktion henkilöitä “todellisuuden” kentässä

J. M. Coetzee: Kesä. Romaani, 299 s. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2011.

J. M. Coetzeen uuden romaanisuomennoksen alkuteos ei ole nimeltään Summer, vaan Summertime. Kaksoismerkitys on selvä: kenenköhän mieleen sanasta summertime ei tulisi George Gershwinin sävellys oopperasta Porgy ja Bess, laulu, jonka tulkinnoista vaikuttavimpiin kuuluvan on tehnyt toinen maailmanluokan afrikkalainen, Beninistä kotoisin oleva Angelique Kidjo. Oman kertomuksensa sivuhenkilö nimeltä John Coetzee on Yhdysvalloissa opiskeltuaan palannut takaisin kotimaahansa Etelä-Afrikkaan, jossa laulun ensimmäinen säkeistö ”Summertime / and the livin’ is easy / Fish are jumpin’ / And the cotton is high” voi synnyttää hankalampiakin assosiaatioita: mustien kulttuurin lippulaulu palaa mustan musiikin synnyinseudulle, jossa mikään ei tunnu helpolta.

Kustantaja tuntuu pitävän Kesää Poikavuosien ja Nuoruuden suorana omaelämäkerrallisena jatkeena, ja eräskin kriitikko on niellyt madon mukana koukun sellaisenaan. Mikä tässä kirjassa sitten on omaelämäkerrallista, elämäkerrallista tai jotain ihan muuta, siis vain kirjallisuutta? Poikavuosista ja Nuoruudesta tuttuun tapaan Coetzee tai ”Coetzee” ei ole minä vaan hän. Romaanin sivuilla Coetzeetä ”itseään” ei juuri näy kokonaisena, mutta subjektiivisten luonnehdintojen muodostamat fragmentit vastaavat hänestä lukijoille kaikesta aiemmasta syntynyttä subjektiivista mielikuvaa; romaania lukee vähän niin kuin katsoisi Picasson analyyttisen kubismin kaudella tehtyä maalausta, josta Ambroise Vollard on helppo tunnistaa, vaikka taiteilija on maalannut kankaalle pelkkiä sirpaloituneita tasoja harmaan kaikissa vivahteissa. Näköisen ja abstraktin, ”todellisen” ja fiktiivisen aineksista luotu sommitelma kuljettaa katsojaa abstraktin kautta tunnistettavaan.

Tunnemme toki epäluotettavan kertojan. Mutta kun kirjailija delegoi epäluotettavan kertojan tehtävät ensinnäkin kovin epämääräiseksi elämänkerturiksi esittäytyvälle anonyymille puhujalle ja sen lisäksi viidelle fiktiiviselle hahmolle, alkaa käydä selväksi, että kysymyksessä ei ole mikään elämäkerta tai edes sen arka luonnos, vaan kertomus erään elämänkerturin yrityksistä lypsää hyvin haluttomilta haastateltavilta jotain, mitä saattaisi olla käyttökelpoista. Haastateltavat – Julia, Margot, Adriana, Martin ja Sophie – eivät ole kirjan kansien ulkopuolella elämäänsä jatkavia ihmisiä, koska lukija ei tiedä heistä mitään muuta kuin mitä he itse itsestään fiktiossa väittävät. Takakannen ”Nobelisti leikittelee elämäkerran genrellä” -luonnehdinnan verbi kertoo tyhjentävästi, mistä tässä on kysymys: kirjailija antautuu fiktiivisten henkilöiden kuvattavaksi, ja lukija, jolla myös on kuvitelmia kaikesta lukemastaan, saa näistä kuvauksia halpoja ahaa-elämyksiä: ”Joo, mä tiesin ton tasan tarkkaan”. Ja ehkäpä juuri brasilialaisen tanssijattaren, Adrianan, kuvaus tuntuu vastaavan sitä ruumiin ja hengen välisen synkronian puutetta, joka saa meidät kuvittelemaan aidon J.M. Coetzeen elämän jotenkin hankalaksi tai piinalliseksikin:

”Hän liikkui ikään kuin hänen vartalonsa olisi hevonen ja hän sen ratsastaja – hevonen joka ei pidä ratsastajastaan ja hangoittelee vastaan. Olen nähnyt sellaisia miehiä ainoastaan Etelä-Afrikassa, kankeita, uppiniskaisia, mahdottomia opettaa. En tajua, miksi sellaiset ihmiset ylipäänsä tulevat Afrikkaan, tanssin synnyinseuduille. Heillä olisi ollut paljon parempi Hollannissa, kauppahuoneissaan patojensa suojassa laskemassa rahoja sormet kohmeessa.” Siis vähän niin kuin Tatin monsieur Hulot.

Coetzee antaa fiktiivisen itsensä kuolla (sehän on ikääntyvien kaunokirjailijoiden kohdalla muotia; saman ovat parin vuoden sisällä tehneet myös Arto Paasilinna, Claes Andersson ja Michel Houellebecq): nyt fiktiivisten henkilöiden todistukset eivät enää kosketa häntä. Näiden epäluotettavien todistajakuvausten kautta Coetzee päästää kuvitteellisen masokisminsa rehottamaan. Jos edes joku fiktiosta singottu nuoli osuu todellisuuden puolella olevaan maaliinsa, en usko uudelleenlöydetyn piinan hetkillä olevan terapeuttisesti parantavaa vaikutusta, tai mitään sen kummempaa kuin kaunokirjallisuudella yleensä: tosiasioiden myöntäminen ja elämänosansa hyväksyminen ovat tietysti sinällään arvokkaita asioita. Ja uskon, että asettumalla Pyhäksi Sebastianiksi ilkeiden totuuksien nuolituleen Coetzee tai hänen kubistinen näköiskuvansa onnistuu kuvauksillaan siirtämään kipunsa herkkätuntoiseen lukijaan.

Kukin henkilöistä puhuu oman tarinansa sisältä, joten on aiheellista huomata, miten paljon he puhuvat itsestään ja kuvittavat omaa elämäänsä ja miten vähän ja vastahakoisesti he puhuvat John Coetzeeksi nimetystä fiktiivisestä henkilöstä, joka kuuluu toiseen tarinaan.
Kehyskertomuksessa kuvataan kolmissakymmenissä olevan kotimaahansa palanneen John Coetzeen askeettista elämää alkeellisessa savimajassa Tokai Roadin varrella. John auttelee kuusikymppistä, leskeytynyttä, varhain ukottunutta ja elämästä poispäin kääntynyttä isäänsä, kuin karvaasti ironisoituna muunnelmana Greshwinin laululle:

Your daddy’s rich
And your mamma’s good lookin’
So hush little baby
Don’t you cry

Jokainen Coetzeen kirja on ollut minulle kristallinkirkas elämys. Kesä kuuluu parhaimpiin, Michael K:n elämän, Rauta-ajan, Häpeäpaalun, Foen ja Elizabeth Costellon rinnalle. Onko tämä kirja omaelämäkerrallinen, sen enempää kuin romaanit yleensä tuppaavat olemaan tekijänsä muotokuvia? Elämäkerrallisesta epäluotettavuudesta kertoo lukemattomien vihjausten ohella se, ettei kirjassa anneta mitään ääntä kirjailijan vaimolle, jonka kanssa Coetzee oli virallisesti naimisissa seitsemisentoista vuotta ja nimenomaan lähitarkastelun kohteena olevan ajanjakson; kun ihminen elää kirjailijana ja kirjansa henkilönä useitakin rinnakkaiselämiä, ja kun ihmiset usein todellisessa elämässään elävät valheellisesti sitä koskaan huomaamatta, on ehkä sekundääristä jäädä miettimään, mikä tästä kaikesta on tapahtunut vain pään sisällä ja mikä tullut kantapään kautta. Minulle Kesä on ennen kaikkea kuvaus kuumassa, mustan alkuperäisväestön asuttamassa maanosassa asuvan kalpean ja emotionaalisesti alilämpöisen buurijälkeläisen piinasta, sitoutumisesta omaan kulttuuriin koska muu ei ole omaa, mutta häveten sen perintöjä riippumatta siitä, missä maailmankolkassa hän joutuu kantamaan tietoisuutta eteläafrikkalaisuudestaan.

Coetzeen romaanit tuntuvat lähes aina olevan filosofi- ja kirjailija-Coetzeen välillä käytyä jaakobinpainia, ja tähän mennessä kirjailija on kiitettävällä tavalla voittanut jokaisen ottelun. Albert Camus oli kirjailijana samanhenkinen, mutta jotkut hänen teoksensa jäivät kaunokirjallisesti paljon puisevammiksi kuin Coetzeella koskaan. Elämässä ja arjessa vastaantulevia tapahtumia, obligatorisia sosiaalisia yhteentörmäyksiä, Coetzee käyttää ajatuskiihdyttiminä, siivilöi ainekset huolella ja näyttää lukijalle ehjän kuvan, jossa ajatus ja profaani tapahtuminen eivät harhaudu kovin kauas toisistaan.

Arto Virtanen