Henriikka Tavi, Toivo

Kokemuksia kuolemasta

Henriikka Tavi: Toivo. Runoja, 75 s. Teos 2011.

Äskettäin jo neljännen teoksensa julkaisseen Henriikka Tavin runoutta on hankala luokitella. Kaikki kirjat ovat myös lähtökohdiltaan ja toteutukseltaan erilaisia. Voi miettiä, tunnistaisiko teokset sokkotestissä ilman muuta Tavin tekemiksi.

Otsikkojensa perusteella tämä järjestyksessä kolmas kokoelma sisältää muun muassa neljä kehtolaulua, kolme lastua, yhden sadun ja yhden rakkausrunon. Siis aika perinteistä? Vielä mitä. Kehtolauluista ensimmäinen on luetteloruno ja koostuu erilaisten perhosten nimistä, toki säkeiksi ja säkeistöiksi aseteltuna. Rakkausruno puolestaan alkaa ja myös rakentuu kokonaisuudessaan tutulle kaavalle: ”Tässä on bussi, / jota kuskasi Reijo.” Tavi rakastaa kokeiluja.

Kokeelliseksi nimeäminen – tai kokeelliseksi julistautuminen – tietää yleensä vaikeuksia. Tavi ei koe asiaa ongelmaksi. Hän päinvastoin kiinnittää huomiota sanojen koe ja kokemus etymologiseen yhteyteen. ”Taiteen kokeellisuudessa ei siis ole pohjimmiltaan kyse tieteellisten kokeiden kaltaisista koejärjestelyistä, vaan pyrkimyksestä etsiä toisaalta erityisille kokemuksille erityistä ilmaisutapaa ja toisaalta taas jonkin tietyn ilmaisuntavan, teknisen välineen tai tekstityypin kautta sille tyypillistä kokemisen tapaa”, kuten Tavi verkkotyöpäiväkirjassaan taannoin muotoili.

Kyseessä on vapauttava oivallus. Kun työkaluna on jo valmiiksi arvaamattomasti käyttäytyvä kieli, miksei antautua sen vallattomuudelle. Pyrkiessään valitsemaan täsmällisiä ilmaisuja aiheensa tai kokemuksensa kuvaamiseksi runoilija ajautuu väkisinkin uusien löytöjen äärelle. Joskus ratkaisuna on jokin vapaavalintainen rajoite tai konsepti: pakotettu muoto tai tietoisesti valittu väärä sävellaji tai vääränlainen sanoitus synnyttää uusia lauluja.

Koetinkivenä toimii kokoelman keskiöön sijoitettu nimiosasto ”Toivo”, jossa on havaittavissa esseerunon piirteitä. Osasto käsittelee äidin kuolemaa ja kertoo siitä, mutta puhuu myös menneisyyttä kohti kirjoittamisesta, muistojen ja muistamisen hataruudesta. Perheen asioiden levitteleminen kaikelle kansalle tuottaa kirjoittajassa syyllisyyttä, mutta pahinta kaikesta: ”Minä en tiedä millainen ihminen sinä olit.” Inhimillistä, yksityisyydessään koskettavaa – toisenlaista Tavia, kaukana ”tavimaisista” kielenväännöksistä.

Mutta sitten kuolinruno tekee yllättävän käänteen. Seuraa ”eräänlainen pyhäinhäväistys”, tai sanoisinko kyynelten läpi nähty yritys kohti yleisempää merkitystä. Kuoleman rituaalit, hautaanpaneminen ja siihen liittyvät kristilliset sanankäänteet hämmentävät ja suuntaavat jälkeen jääneiden ajatuksia ja tunteita. Mitä kuolemasta tulisi ajatella; mitä siitä voi ajatella? Sadun kaava tuo lohtua: ”Minulla on tytär, joka osaa kehrätä oljesta kultaa.”

Osasto päättyy, aika hämmentävästi, luetteloon ihmisistä, jotka ovat kuolleet oman käden kautta. Jotkut heistä on mahdollista tunnistaa pelkkien vuosilukujen kautta, kuten Tavi osoittaa. Kuolemaan, yhteen runouden suurista aiheista, on monta reittiä.

Surun tasapainottamiseksi runoilija palaa takaisin alkuun ja kirjoittaa kokoelman päätteeksi sarjan perhosten mukaan nimettyjä runoja, ”pelastuksen ja katkoksen siemeniä / tosipajujen ja valhepajujen pajukkoon.” Tavi seikkailee ja ottaa riskejä, mutta tekee sen joka kerta uudella tavalla. Sen vuoksi voi sanoa, että se on jännittävää runoutta.

Karri Kokko