Johan Bargum, Syyspurjehdus

Että rakkautta on

Johan Bargum: Syyspurjehdus. Romaani, 120 s. Suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2012.

Syyspurjehduksen kansikuva osuu kauniina kohdalleen.

Majakka on romaanissa tärkeä katseltava. Majakkamietelmä toistuu. ”Majakat ovat kuin enkeleitä. Ne ovat aina paikalla kun joku tarvitsee niitä, ja ne ovat paikalla silloinkin kun kukaan ei niitä tarvitse.” Näin on rakas Elin molempien kertojien kuullen useasti lausunut.

Maiseman taivaalle on sijoitettu kolme tähteä. Kahden alimman väli on hiukan lyhyempi kuin niiden etäisyys kolmanteen. Lukijalla on valta pohtia, mikä tähdistä edustaa Eliniä, mikä Olofia, mikä Haraldia. Samalla tavoin Johan Bargumin teksti jättää avoimeksi, kumpi miehistä lopulta oli Eliniä lähempänä. ”On jotain, mikä ylittää kaiken järjen”, tunnustaa järjen käyttöön mieltynyt Olof, ”se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on.”

Syyspurjehduksen kohtaamiset ovat kahden ihmisen välisiä. Joukkokohtauksia Bargum ei ole romaaniin kirjoittanut. Kertova minä vaihtuu keskellä kirjaa, mutta kahdenväliset tilanteet jatkuvat.

Alussa kertoo Olof. Hän ei usko hömppään. Hän ei ole taikauskoinen eikä usko Jumalaan. Katoliset Elin ja Harald uskovat, ja synti-käsite on teoksessa keskeinen, vaikkei siitä jankuteta. Hömpän sijaan Olof siis uskoo rakkauteen ensi silmäyksellä. Kun hän näkee Elinin ensi kerran, hänen lävitseen käy ikään kuin humina ja toinenkin humina. Seuraava tapaaminen järjestyy ikään kuin sattumalta Lillanissa, ja Olofin lävitse käy taas humaus kuin huimaus.

Uskomme huimaavaan rakkauteen, kun sitä noin kuvaa asiallinen aikuinen mies, tiukka pankinjohtaja. Siihen on uskonut Elinkin, koska hän on luopunut aviopuolisostaan Haraldista ja liittynyt Olofiin.

Olof kertoo poliisikuulustelussa. Miehet ovat olleet purjehtimassa. Haraldia ei löydy. Hän on pyytänyt päästä mukaan syksyiselle purjehdukselle. Meri ja taivas, purjehtiminen, veneen varusteet, maisemat, säät ovat sekä Olofin että loppupuolella Haraldin kertomuksessa hyvin tärkeät. Purjehtimisella on tässä myös vertauskuvan tehtävä, ”nostaa purjeet ja palata kotiin”.

Syyspurjehdus on romaani, joka ei oikein salli yksityiskohtaista juonen esittelyä. Se vielä sanottakoon, että kumpaisenkin miehen kertomus on kiinnostava ja kasvattaa lisäkiinnostuksen: mitenhän rakastettu Elin muistaisi saman historian?

Johan Bargumin tapa kertoa klassinen kolmiodraama on hillitty, viimeistelty, ylen korrekti. Henkilöt puhuvat ja käyttäytyvät sivistyneesti. Huvittava yksityiskohta mainitsee Olofin tyttären, joka asuu Kööpenhaminassa: hänen miehensä on ”levittämässä suomalaista kulttuuria tanskalaisraukkojen keskuuteen”. Ainoa kohta, jossa Marja Kyrön mainio suomennos ei ole ihan selvä. Mahdollisesti alkuperäinen tekstikin jättää epävarmaksi, ovatko tanskalaiset raukkoja ennen suomalaisen kulttuurin levittämistä vai sen jälkeen.

Haraldin ja Olofin työasiain merkeissä tapahtuvat kohtaamiset – niissä korrektius murtuu – sijoittuvat 1990-luvun alkuvuosiin. Haraldilla on ollut lämpövastuksiin liittyviä laitteita valmistava verstas, joka on Olofin myöntämien anteliaiden investointilainojen varassa laajentunut yli kaksikymmentä työntekijää käsittäväksi yritykseksi. Kun lama kohahtaa kohdalle, Harald hikoilee konttorissa ja puhuu ja puhuu. Olof käyttäytyy niin alhaisesti, että oikein jään hämmästelemään, miten hän saa kertoneeksi käytöksestään kuulustelijoille.

Kaisa Neimala