Alain Badiou Apostoli Paavali. Universalismin perustaja

Aukea, hauras, katumaton

Alain Badiou: Apostoli Paavali. Universalismin perustaja. Tietokirja, 168 s. Suomentanut Janne Porttikivi. Gaudeamus 2011.

Ranskalainen teoria saapuu meille amerikoituna. Alain Badiou (s. 1937) sai kypsyä jossakin rauhassa melkein eläkkeelle, ennen kuin hänen teoksiaan alettiin kääntää hyökyaaltona Verson, Polityn, Continuumin kaltaisten kustantamojen sarjoissa. Tässä ei ole pahaa. Onpa hän saanut oman poikkeuslukunsa filosofisten asioiden oman juorupakinoitsijan Richard Wolinin katsauksessa The wind from the East (Princeton, 2010) älymystön maolaisiin innostumisiin. Ja poikkeus on se, ettei hän kadu, takki ei käänny. Ajattelu keriytyy ja punoiksee samalta vallankumoukselliselta juurelta, Althusserin läheltä, psykoanalyysia notkeuttaen kaikkiin lacanoihin, kuin nuorena. Tässä kypsymisen edut näkyvät.

Kevääksi luvataan yhtenä niteenä kaksi Badioun filosofian manifestia (1989 ja 2009), joissa relativismista ja medioitumisesta vaaditaan paluuta juurikin ikuisiin perusaiheisiin. Aikaisemmin Badioulta on suomennettu vain tätä suppeampi ja vaativampi Etiikka – essee pahan tiedostamisesta (Apeiron, 2004). Sen kummasti nimetty kustantaja on lupaillut myös suomennosta laveasta ja perinpohjaisesta pääteoksesta Oleminen ja tapahtuma (1988). Näinhän filosofit nimeävät kokonaistyönsä: kahdella arvoituksellisella nominilla.

Keskeinen käsite Badioulla on juuri tapahtuma (événement). Ei ole aina sama, eikä aivan selvä saati odotettavissa, mitä hän sillä erityisesti on päättänyt tarkoittaa. En moiti. Tapahtuma on mikä vain, mikä leikkaa olemisen, kulkee sen poikki, lävistää. ”Aarre on itse tapahtuma, toisin sanoen se läpikotaisin hauras tosiasia, että jotain on tapahtunut. Sitä pitää kantaa nöyrästi, kaiken sen haurauden vaatimalla tavalla.”

Ja vallankumous etenkin enemmän kuin mikään on ”puhdas tapahtuma, uuden aikakauden alku, muutos mahdollisen ja mahdottoman välisissä suhteissa”. Tai mielen vaihtaminen, heräys, josta Paavalin kääntymys saa palvella esimerkkinä. Ja subjekti on mahdollista olla vain, kun onnistuu pysymään uskollisena tapahtumalle. Jolloin saattaa päästä osakkaaksi ”todellisiin totuusprosesseihin”. Niitä ovat Badioussa tiede, taide, politiikka, rakkaus.

Näistä hän omistaa hyvät tiedot ja käyttää niitä notkeasti, pilkkoo ja sulattaa anteliaasti ja iskee tylpällä harkolla tajunnan latvaan. Runouden ystävänä hän on verraton, tapahtuman käsitekin on pomittu Mallarmélta.

Uusi testamentti, kuten kaikki tietävät, tuo käyhkö kreikkalainen kirjoitelma, jolla juutalaisen raamatun merkkirikkaus litistyi, on Paavalin kirjoittama, tai hänen opportunistisen lahkonsa tarpeisiin asennettu ohjain, ajuri.

Kauppiaana ja militanttina puhdistelijana häntä onkin opittu pitämään jeesusliikkeen pahana kyttänä. Eikä tulkinta ole aivan väärä. Paavali kirjoitteli pitkin valtakuntaa kiistalahkoihin käskyjään, puhdisti oppia vainomaisuudella, ja muisti aina muistuttaa, että lähettäkää rahaa. Näistä asioista kiva kuvaus, ja tosi meta, on Gore Vidalin satiiri Live from Golgotha (1992), joka on kiinnostanut ja olisi syytä useamminkin kiinnostaa itseään säikähtävän fiktion tovereita.

Kirjaa voi suositella kaikille, joita on joskus järki, armo, uskonnollisen ratkaisun olemus, antifilosofinen perinne ja tominta, tai edes itse todellisuus puhutellut. On paikoin hauskakin, aina tarkka. Se myös aukeaa tehokkaasti, on sopiva lähes pohjatiedottomallekin.

Roo Ketvel