Anni Sumari, Kermojen kerma

Pikemminkin maailmoja kuin runoja

Anni Sumari: Kermojen kerma. Runoja, 230 s. Like 2011.

”Valitut runot ja proosarunot vuosilta 1986-2011”, lupaa Anni Sumarin (s. 1965) valittujen alaotsikko. Tekee mieli väittää vastaan: eiväthän nämä ole runoja – jos ”runollisuudeksi” ymmärtää sisäsiisteiksi säkeistöiksi asettuvan, omassa pilttuussaan pysyttelevän modernismin muoto-opin.

Pikemminkin on kyse puheenomaisesta virrasta ja epäilyksen evankeliumeista. 5–7-sivuiset runoelmat käyvät monimutkaiseen kuviotanssiin koordinaatiston neljällä ulottuvuudella.

”Tajunta ei virtaa vaan katkoo, leikkaa. / Vaihtaa kertojaa, vaihtaa rytmiä. / Vaihtaa näkökulmaa, aikaa, paikkaa, / logiikasta toiseen”, kokoelmassa Vuodet vetten päällä (2003) kiteytetään.

Rauha on Sumarille tasapaksu tila. Hänen runoilijanlaatuaan tekisi mieli kuvailla lainaamalla rakastavaisten dialogia valikoiman lopusta: ”[…] sä sanoit että olen häkellyttävän / epävakaa ja riehakas” ja ”Ei maailma kestä meitä, kahta näin dramaattista / ja ylpeää”.

Varhaiskokoelmat Matkakertomuksia pimeydestä (1986), Beautiful Dreamer (1987) ja Lyhenevä laulu (kärsimyksen onnellisista puolista) (1992) ovat juuri sellaisia kirjoja, jotka tuottavat kustantamojen mainososastoille päänvaivaa: lyhytproosaa tai proosarunoja, jotka taipuvat usein dialogiksi. Milloin puhuvat Ensimmäinen ja Toinen Ääni, milloin shakkinappuloiksi redusoidut rakastavaiset.

Sumari tunnetaan Samuel Beckettin suomentajana. Muita vaikuttajahahmoja listataan runossa Teiliratas, vinon humoristisessa allegoriassa taiteilijaksi kasvamisesta inkvisition varjossa. ”Minua rangaistaan siitä että tein sartrelaisen perusvalinnan, varhain ja tietoisesti. Olin jeesus liian myöhään ja Rimbaud, Salvador Dali, Andy Warhol liian aikaisin. Keskiaika on totisesti kurjaa aikaa.”

Sen kummempia eivät ole muutkaan ajat. Nyky-Lontooseen sijoittuva runo ”Hyde Park Lesbian Love” ei maalaile monikulttuurista hippi-idylliä. Runon minä painelee turkissaan ja korkosaappaissaan harhasta harhaan, juoksee lopulta lujempaa kuin amok. Ympärillä kuplii rutto, avohaavat märkivät. Maksullisesta vessasta löytyy ”kusen ja lesbouden ilmenemisen yhtäkkinen rakkausyhdistelmä.”

Kuvasto on siis useimmiten ronskia ja ruumiillista, huumori kolkkoa. ”Raato raadolta olen menettänyt ihmisuskoni.” Silti mukana ei ole itsetarkoituksellisen synkistelyn tai rankistelun makua. Jos maailma näyttäytyy mielettömältä ja ihmissuhteet vallan ja alistamisen peleiltä, vika ei ole peilissä.

Arvojen alennusmyynnissä ja epätoivon vapaassa pudotuksessa on jotain pysyvää: taiteilijankutsumus, ”armoton järkähtämättömässä jääräpäisyydessään”.

Sumari muistuttaa kutsumustietoisuudessaan Edith Södergranin ja Anna Ahmatovan tapaisia 1900-luvun alun runoilijoita. Rock-musiikin puolelta täytyy lisätä Patti Smithin ja Nicon kolea maailmantuska ja rojun ja raatojen alta pilkistävä kauneuden kaipuu.

Jonkinlainen agnostikon rukous, sakraalin kokemuksen etsintä Sumarinkin säkeissä piilee. Jos ei muuten, niin runon siivin pääsee lähelle muuttolintujen olotilaa, ”kielilläpuhumisen arvoitusta” ja ”rajojen vapaan ylittämisen unelmaa”.

Oma lohtunsa löytyy myös saduista ja myyteistä. Runoilija ei näe ”tämän maailman nykyisyyskasvoja”, vaan siivettömän arkkienkelin, Yliminän taivaallisen orpolapsen, ennuspapittaria, raivottaria ja pilvien valkyyrioita. Ihmissuhderunoissa ollaan Patarouva ja Ristijätkä.

Mukana on isojen kirjojen, Kalevalan ja Raamatun, feministisen uudelleenkirjoittamisen riemua. Sumari tuntuu symppaavan anarkistisesti sävyttynyttä Jeesusta. Ei niinkään tekopyhiä opetuslapsia lakitauluineen.

Kokoelman Sarkofagi (1994) ”Aino’s Voice” ilkamoi Väinämöisen kustannuksella.
”Pyrstöni huntu on viehkeämpi kuin itämaisen tanssijan / pyrstön tyvi on taipuisa nilkkani, / kiduskansien alla kanteleeni ja flyygelini kielet. / Kerropa olisitko mieluummin keitellyt puuroja Väinönhovissa, / möyhentänyt tyynyjä, höyhentänyt orjia, / vankina avainten ja liinavaatekaapin?”

Tanssiva karhu -palkittuun kokoelmaansa Mitta ja määrä (1998) mennessä Sumari on löytänyt omimman muotonsa. Monikerroksiset runot singahtelevat kysymyksestä, paradoksista ja äkkikäänteestä toiseen. Usein mennään alkuräjähdyksestä Maata kiertävälle radalle asti – unten, myyttien, pelkojen ja viettien toimiessa rakettipolttoaineena.

Avaruusteknologiasta huolimatta ihminen on edelleen kosminen käenpoikanen, arvoitus itselleen ja muille.

Jossain elää vauvan itku ja valaan laulu: ”syvyyteen on tallentunut unelma lapsesta, / joka antaa vanhemmilleen ikuisen elämän / ja vapauttaa ihmiset.”

Siitä kuitenkin loitotaan koko ajan, opetellaan ihmiskunnan jaetut harhat ja sosiaaliset naamiopelit, ”muuttumattomat” totuudet.

Sumari kylvää epäluottamusta nykyihmisen lohdullisia tuulentupia kohtaan. Oli kyse sitten ydinperheestä, uskonnosta, isänmaasta tai ”hyvän” ja ”pahan” kaltaisista abstraktioista. Niiden takaa irvistelevät kontrollifriikkiys ja kuolemanpelko – ja ikiaikaiset heimosoturin, kukkulan kuninkaan vaistot.

Tumma nauru antaa potkua, tähän tapaan: ”Ihminen on loputtoman sitkeä/ kuin lihakeitto, jota katkerat paimentolaiset/ tarjosivat matkustajille tienposkessa/ kostonkierteen takamailla.”

Runoilija luo omaa kohtaamattomuuden filosofiaansa, tummasävyisiä, läpeensä eksistentiaalisia tutkielmia ihmisen osasta ja osattomuudesta.

Ihmisen arvoitusta pohtiva Sumari tulee kulttuuripessimismissään lähelle Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen esseistiikkaa. Historia ei ole valistusajattelun voittokulkua, vaan eriskummallista, groteskia näytelmää.

Herkille poikkeusyksilöille käy kuin kokoelman Sineriaani (2000) hullulle pojalle Linnunlaululle: ”Sinut puhdistettiin / niin kuin taskuvarkaat puhdistavat. / Ne jotka hyvässä tarkoituksessa/ jakelivat sähköshokkeja / veivät sinulta hetkessä kaiken arvokkaan, / niin kuin muisti ei olisi ainoa oikeutuksesi, / ainoa siteesi itseesi […]”

Kyllä, maailmanlopun humoristi on oikea henkilö puhumaan ihmisen arvokkuudesta. Kermojen kerma sisältää aavemaisen kauniita, lohduttomuudessaan lohdullisia säkeitä.

Paikoin runsaus läkähdyttää. Aforistiset kiteytymät hukkuvat kuvaston paljouteen, lukeminen tuntuu kujanjuoksulta hiukkaskiihdyttimen läpi.

On the Road -henkinen ”Vuodet vetten päällä” on Sumaria parhaimmillaan. Konkreettisuus ja henkilöhahmojen rakentelu tekevät hyvää sfääreihin kurkottelun jälkeen. Berliinin, Afrikan ja Bulgarian Varnan väliä kulkeva taiteilijarakkaus on tarkkanäköisyydessään ja maanpakolaisuuden tunnoissaan sukua Sapfolle ja Marina Tsvetajevalle.

Muinaiset tähdet, ikivanhat kauppareitit, viikingit ja mongolit lomittuvat bulgarialaisiin nyky-mafiosoihin ja post-sosialistiseen kulutusjuhlaan. Raadollisuudesta on lyhyt hyppäys romantiikkaan.

”Eikä itsetietoisuutta, eikä hybristä / kannata pelätä: kyllä se kostautuu. / Älä vapise. Kyllä se kostautuu.”

Muodostavatko Sineriaani, Läpinäkyvä punainen (2005) ja Valkoinen – arroganssi (2010) jonkinlaisen kieslowskilaisen trilogian? Ainakin vapauden suhteellisuus ja ihmisenä olon paino ovat Sumarin kestoaiheita.

Sumarin runot ovat sellaista punkkia, barokkia ja kulttuurihistoriassa kauhomista, että kritiikit jäävät väistämättä pintaraapaisuksi. Kuten Hannu Helinillä, postmodernia kuvavirtaa sitoo yhteen runojen kokeva, kärsivä minä.

Jani Saxell