Aina on helppo marista, että muualla on kaikki parempaa ja hienompaa, etenkin Amerikan ihmemaassa. Siksipä en väitä, että New Yorkin Union Squaren Barnes&Nobelsin uutuushyllyn kansitaide olisi sen kauniimpaa kuin Suomessa, mutta erilaista se ainakin oli. Selkeät, jopa kirkuvat värit ja isot fontit pomppasivat silmään heti kauppaan astellessa. Vai mitä olette mieltä näistä?

Luen kirjoja laidasta laitaan. Yritän tarttua ennakkoluulottomasti niin best sellereihin kuin kotimaisiin esikoisiin. Pari päivää sitten huomasin, että tällä on seurauksensa. Kirjaan tarttuessa ei voi tietää, mihin tunnelmaan se lukijansa kuljettaa. Vielä vähemmän voi tietää sitä, mitä prosesseja se lukijassaan käynnistää. Tämä on luonnollisesti hieno asia, mutta sillä on myös kääntöpuolensa.

Viime viikolla julkaistiin Sofi Oksasen kirjaan perustuvan Puhdistus-elokuvan juliste. Helsingin kadunvarsimainonnassa ovat näkyvästi tällä hetkellä esillä Kansallisoopperan Puhdistuksen julisteet. Tuijotan molempia vain yksi pelonsekainen ajatus mielessäni. Voi, kunpa se olisi hyvä!?

Reissuun lähteissä toivoin, että Newsweekin tv-sarja Mad Menille omistettu spesiaalinumero olisi edelleen myynnissä. Lehteä kyllä sai samalla kannella myös Suomesta, mutta jenkkiversiossa Mad menin henkeen oli päivitetty myös lehden mainokset. Miten hieno! Heti ensimmäisellä aukeamalla itseoikeutetusti legendaarinen yhdistelmä; Steve McQueen ja Triumphin Bonneville ?moottoripyörä!

En pelkää lentämistä, mutta inhoan sitä. Onneksi on kirjat! Vaikka matkaankin monien kirjailijoiden suosikki-/kotikaupunkiin, otin matkalukemiseksi uutta kotimaista.

Tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Tina Fey (Saturday Night Live, 30 Rock) avaa tähänastista elämäänsä viime vuonna julkaistussa kirjassaan Bossypants (Sphere). Olen seurannut hänen uraansa jo useamman vuoden ajan ja siksi olin iloisesti yllättynyt kun kuulin hänen kirjoittaneen elämästään.

…lastenhuoneen järjestetty kirjahylly - katso kuva!

Äitinä olen huolissani monista asioista. Onko niillä liikaa/liian vähän vaatetta päällä, kiusaako joku, juoko ne tarpeeksi maitoa, muistivatko ottaa D-vitamiinit,  pakkasivatko jumppakamat, onko kotiavaimet, näkevätkö autoilijat niiden heijastimet, tulevatko ne pärjäämään elämässä… Eniten kuitenkin ehkä huolehdin siitä, onnistunko kasvattamaan lapset joilla on huumorintajua.

Istun tätä kirjoittaessani vain reilun metrin päässä noin kolmestakymmenestä keittokirjasta. Miten on silti mahdollista, että pyöritän arkena noin viiden ruokareseptin lyhyttä ja todella ankeaa listaa?

Miltä tuntuisi saada lahjaksi kirja, jonka kannet on päällystetty paperilla ja joutuisit lukemaan sen tietämättä kirjailijan ja kirjan nimeä? Häiritsevältä? Ärsyttävältä? Kiehtovalta? Hämmentävältä? Minä olen antanut sellaisen lahjan ja siihen oli hyvä syy.

Nora exlibris kirjoitti tänään suomalaisten yhteisöllisesti kirjoittamasta Pirunmeri -kirjasta (WSOY, Roisto Oy). Hieno projekti palautti mieleeni hankkeen vuodelta 2003.

Pari tuntia omaa aikaa. Kotona. Yksin. Huomiostani kilpailevat Petri Tamminen, Kyllikki Villa ja David Grossman. Lehtipinosta huhuilevat mm. Anna, Fast Company, Deko, Elle Decoration (UK), Esquire (US) ja Suomen Kuvalehti.

Olen avautunut aiemmin ahdistuvani paksuista kirjoista (Kuinka syvällistä kirjallisuuskritiikkiä!, he huudahtavat), joten luonteva jatkumo on kai tunnustaa rakkautensa novelleihin.

Onnittelut Rosa Liksomille palkinnosta ja kaikille muille ehdokkaille hyvästä vastuksesta. Henkilökohtaisesti lohduttelen itseäni sellaisilla  - ehkä jonkun mielestä hieman latteillakin - elämäntotuuksilla kuin “jotkut pitävät oliiveista ja toiset eivät”.

Miksi niin monen rocktähden elämä noudattelee samanlaista kaavaa? Mikä ajaa monet näistä miljoonien unelmaa elävistä supertähdistä ajautumaan päihteiden ja huumeiden väärinkäyttäjiksi? Minkälaista on elää elämä, josta puuttuu tavallinen arki. Miten pää kestää suosion huiput ja hiljaisten vuosien aallonpohjat?

Koska eletään jo marraskuun loppua, uskallan väittää että Katja Ketun Kätilö on vuoden paras kirja. Kuvaus ”rakkausromaani Lapin sodasta” ei kykene pitämään sisällään kaikkea sitä mitä tämä kirja on. Se toki on tosipohjainen kertomus suomalaisen kätilön ja saksalaisen SS-upseerin rakkaudesta Lapin sodassa, mutta se on myös unen- ja taianomainen tarina ihmisestä ja ihmisistä äärimmäisissä olosuhteissa ja tuntemuksissa.

Tämä on ollut niitä viikkoja, kun kirjojen lukeminen on rajoittunut lasten iltasatuihin ja maksimissaan kahteen sivuun ennen nukahtamista. Minulla on vajaa olo. Tuntuu kuin olisin tyhmentynyt ja pudonnut kärryiltä. Joka päivä tällä viikolla olen kohtuuttoman kiireen keskellä haaveillut päivästä, jolloin voisin linnoittautua sohvalle ja antaa kirjailijan kuljettaa minut toiseen todellisuuteen.

Viime keskiviikkona kysyimme Nora Exlibriksen kanssa, mikä on lohtukirjasi. Minä olen joutunut tänään tarttumaan omaani, Eeva Kilven Laulu rakkaudesta –kokoelmaan (WSOY 1991). Olen ikävöinyt isääni.

Stop the press! Olen kokenut tänään tunteita! Voimakkaita tunteita, jotka liittyvät – tididi di tidii – kirjallisuuteen! Tunnekuohuni on laimentunut tässä 12 tunnin kuluessa sen verran, että nyt on jo turvallista kirjoittaa jotakin.