Jari Tervo, Myyrä, Layla

Kävin kirjallisuuskeskustelun mieheni kanssa. Häntä askarrutti, miksi Jari Tervoa pidetään kirjallisena nerona. Onneksi osasin vastata tähänkin. En välttämättä tiedä totuutta, mutta esitän argumenttini aina sellaisella itsevarmuudella, että muut luulevat niin. Se riittää. Minulle.

Kirjailijanero hymyilee arvoituksellisesti, kenties kotikirjastossaan, jossa on mukava tepastella laadukkaissa jalkineissa, tummanpuhuvien ja kattoon asti täytettyjen hyllyjen siimeksessä. Ilmassa on vastakeitetyn parisiennen tuoksu ja pöydällä lepää kallis, nahkaisessa kotelossa myytävä kuulakärkikynä, valmiina signeeraamaan mestariteoksia.

 (kuva: Veikko Somerpuro) 

Mieheni kertoi Laylan  (WSOY 2011) olevan ensimmäinen Tervon kirja, jota piti oikeasti hyvänä, mutta ei niinkään kerronnan, vaan kiinnostavan aiheen vuoksi. Ymmärsin, että minun oli riennettävä nyt Tervon tueksi, sillä nerojen on puolustettava toisiaan. Ja jos kerran huhu siitä, että Tervoa ärsyttäisi sellaiset ihmiset, jotka eivät arvosta hänen santapaperimaisesti raastavaa ja grafiitinharmaata huumoriaan, pitää paikkansa, niin tarjoan hänelle saman tien pöydästäni tuolia. Nimittäin minuakin vituttaa tyhmät ihmiset.

Ymmärrän myös kirjailijan haluttomuuden ottaa vastaan negatiivista tai rakentavaa kritiikkiä, mikäli kritiikin esittäjä on väärässä.

Esitin siis hyvin varmalla äänensävyllä teorian siitä, että kyseessä on kameleonttimainen tekstintekijä, jolla on taito vaihtaa käsittelytapaansa aina aiheen mukaan. Esimerkiksi Layla oli kokeneen toimittajan haukkamaisella teräväsilmäisyydellä kirjoitettu fiktiivinen reportaasi Telluksella tapahtuvista faktoista, kun taas esimerkiksi Myyrässä(WSOY 2004) polveili jo niin monta kaunokirjallista tarinaa yhtä aikaa, että minun oli pakko hakeutua optikolle. En minä sinne mennyt, koska mieheni oli minua jo vuosikausia patistanut. En minä sinne mennyt, koska kollegani nauroivat näytölläni loistavia Word-dokumentteja kokoa 150 %. Minä menin optikolle, koska en kyennyt lukemaan Myyrää.

Sain lukulasit.

Minulla todettiin lievä taittovika ja keskivaikea asennevamma. Mutta ei anneta sen häiritä, Jari, käy pöytään vaan. Näytämme muuten erittäin hyviltä siinä vierekkäin napottaessa, sillä meillä on yhtenevä, elegantti silmälasimaku.

Julistan Jari Tervon siis neroksi, jonka taito kirjoittaa aiheen ehdoilla puuttuu lähes jokaiselta muulta joulunmarkkinoiden kestosuosikilta. Ehkä siihen tulee ensi jouluna muutos, jos joku hullu julkaisee minun pöytälaatikossa väijyvän teoksen.

Ai niin, ja tähän lyhyt totuuteni viime jouluna lukemastani Laylasta – helvetin hyvin kirjoitettu kirja, joka ikävä kyllä on monen naisen kohdalla tositarina. Tarvitaan hitonmoiset munat tällaisen kirjoittamiseen. Ja kirjan saamaan kritiikkiin totean vain, että se joka pikku virheisiin tarttuu, haluaa syystä tai toisesta viedä huomion isommalta totuudelta.

Ja tämän minä sanon hyvin, hyvin itsevarmaan sävyyn.

Elli Mäkilä