En harmikseni päässyt edes piipahtamaan viikonvaihteessa Helsingissä järjestettyyn kansainväliseen proosakonferenssiin, jossa kirjailijat ja tutkijat yrittivät yhdessä kurkottaa kohti (uudistuvan) proosakerronnan syövereihin. Onneksi Kritiikin uutisten blogissa on seikkaperäinen selostus seminaarista.

Runoilija Tommi Parkko on tutkinut tilastoja ja löytänyt runojen palkitsemisesta vääryyden: luonnottoman suuri osa runopalkinnoista menee Helsingissä asuville isojen kustantamoiden kirjailijoille.

Guggenheim-museon kannattajat sanovat hankkeen kaatumista ”poliittiseksi”. Ihmettelen tätä: tietenkin sellainen päätös, joka on tehty kunnallisdemokratian koneistossa, on poliittinen. Mikä olisi vaihtoehto?

Eilen kahdessa eri tilaisuudessa vakuutettiin, että kirjallisen kulttuurin asiat ovat mitä parhaimmalla tolalla.

Yliopistolla pitämäni kritiikkikurssi päättyi jokin aika sitten. Viimeisenä teoksena arvioitiin Johanna Venhon toimittama Mitä essee tarkoittaa, joka sai nuorilta kriitikonaluilta erittäin suopean vastaanoton.

Hyvä tavaton, on virinnyt vesilasia suurempi myrsky esseekirjoittamisen ympärille!

Pääsiäinen on pelastettu, pyhinä voi lukea uutta Parnassoa.

Parnassossa 2/2012 julkaistiin psykoanalyytikko Vesa Mannisen novelli “Valas on vettä suihkuttava kala jonka pyrstö on vaakasuorassa asennossa”. Novelli sisältää joukon kirjallisia viittauksia, jotka on selitetty tässä.

6 Alkusanat
Pikku-uutisia kirja-alalta ja autoihin hurahtaneen Laten kysymykset.

Jacques Bonnet’n Kirjaston henget on haikea ja iloinen kirjamiehen kirja. Haikea siksi, että isojen kotikirjastojen aika on hiljakseen hiipumassa; ja iloinen siksi, että Bonnet’lla on kaikki ne 20.000 kirjaa, joiden omistamisesta hän pikku teoksessaan kirjoittaa.

Mitä yhteistä on Parnassolla, Skimbaajalla, Suomen Luonnolla ja Cosmopolitanilla?

Luen Tommi Uschanovin kirjaa Suuri kaalihuijaus. Uschanov antaa hätkähdyttävää tietoa siitä, kuinka vähän ihmiset tietävät yhteiskunnallisista asioista. Äänestyspäätökset syntyvät aivan muista syistä kuin minkään sortin tietoon nojaten. Poliitikot, toimittajat ja muu eliitti kuitenkin käyttäytyy sillä tavalla kuin kaikki ihmiset olisivat arvioisivat politiikkaa jonkinlaisen edes suunnilleen tolkullisen tietämysapparaatin perusteella.

Vuoden kakkosnumero (ilm. 5.4.) on saamassa lopullisen muotonsa. Yksi pitkä arvostelu muuttui lyhyeksi, ja avautui tilaa kirjalliselle matkakertomukselle Vancouverista, jossa kuljetaan Alice Munron jalanjäljissä. Muiden pitkien juttujen aiheena ovat Alexander Solženitsyn (josta kertoo Juhani Sipilän palkittu essee) ja Pentti Holappa. Monipuolisia yritämme olla.

Kun ennen vanhaan vitsailtiin, että Suomi on kuin firma, puhuttiin ”Oy Suomi Ab:stä”.

Kävin pitkästä aikaa läpi tuon sivupalkin blogilistan. Poistin ne blogit, jotka ovat vaienneet.

En tiedä, kuinka monta Parnassoa alusta asti tilannutta henkilöä enää on, mutta ainakin heitä on nyt yksi vähemmän. Lassi Nummi on kuollut.

Kysymys tekijänoikeuksista on kummallinen.

Oletteko kuulleet Betteridgen otsikkolaista? ”Betteridge’s Law of Headlines” menee näin: Jos otsikko päättyy kysymysmerkkiin, siihen voidaan vastata sanalla ei.

Jos minulta kysyttäisiin, mitkä ovat hyvän kirjalisuuskriitikon ominaisuuksia, vastaisin että hyvä lukutaito, hyvä kirjoitustaito ja mahdollisimman laaja lukeneisuus.

Jaahas. Tasan kymmenen kuukautta siihen meni: Bonnierin WSOY-ostosta kerrottiin 29.4.2011, ja silloin ounastelin tässä blogissa näin: