runot, kirjat, lukeminen, ajatuksia, politiikka, estetiikka, historia, klassikko

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
kämmenellä,
koska oli kevät.
En ehtinyt.

Isäntä oli löytänyt ”jostain alelaarista” klassikon, Paavo Haavikon.

Aikansa lapsi, ajattelin kun luin runoja kylmän sodan suurvaltapolitiikasta. Haavikon runot ovat silti kestäneet aikaa. Ne ovat yksinkertaisesti kauniita, mutta eivät kiiltokuvamaisia; kuin ihanimmassa kesäpäivässäkin häivähtäisi syksyn varjo.

Isäntä on fanittanut Haavikkoa siitä asti, kun Puut, kaikki heidän vihreytensä ilmestyi (Otava, 1966). Miksi? utelin kun istuimme iltapäivää kotiterassilla.

”Haavikon runot olivat aikanaan niin kovin toisenlaisia kuin muiden. Ne tuntuivat ajankohtaisilta ja älykkäiltä puheilta sellaisessa muodossa, joka vetosi. Ilmaisutapa oli kauniin karuhko.”

Sitten isäntä luki minulle auringonpaisteessa Kirstinää.

P.S. Kuunneltiin meillä myös tangorunoutta. Voittajaan en ota kantaa.

Noora Valkonen