Per Petterson, Kirottu ajan katoava virta, Otava, ulkomainen kaunokirjallisuus, saaristo, Norja

Tein syyssunnuntaina päiväretken saaristoon. Keltaiset koivut kallioiden kainalossa, leveäsiipiset linnut metelöivät meren päällä. Merikotkia, sanoin minä optimistina. Lokkeja, seuralaiseni totesi.

Olen tavannut saaristossa vain onnellisia ihmisiä, tai sellaisia he minun silmissäni näyttävät olevan. Aivan kuin saaristossa olisi onnellisempi elämä, arvelen minä, joka mieluusti elättelen kauniita mielikuvia. Mutta niin sen täytyy olla.

Koska minulla on tapana lukea syödessäni (jo lapsesta asti olen lukenut vähintään maitotölkin tai muropaketin kylkeä), ilahduin Kustavin grilliravintolassa. Katsokaa mikä liitutauluseinä!

Kyllä, saaristossa maailma on kaunis.

Ja oli seinälle päässyt ainakin yksi Muumisitaatti. Rakastan Muumeja, noita pieniä pyöreitä rakkaita elämänfilosofejani.

Saaristossa ei ole tarpeen juosta. Meri palauttaa suhteellisuudentajun.

Tällä viikolla olen lukenut ennen nukahtamista norjalaisen Per Pettersonin kirjaa Kirottu ajan katoava virta (Otava 2011), joka sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009.

Kirja kertoo ajan katoamisesta 37-vuotiaan Arvid Jansenin kautta, joka palaa eiliseen saatuaan kuulla äitinsä sairastuneen vakavasti. Kertakaikkisen hieno kirja, jossa pääasiassa ei niinkään ole juoni vaan tuokiot, joissa muistot virtaavat:

Vuosien kuluessa minusta tulikin yksinäinen ratsastaja, liikuin pettävällä pohjalla ja takerruin äitiini, voimistelin häntä varten, näyttelin häntä varten, houkuttelin hänestä naurun huonoilla vitseilläni joiden hauskuus hukkui kielelliseen kaaokseen. Heti kun avasin suuni, lauseet vyöryivät ulos sikin sokin hurjaa vauhtia, käytin vaippoja pidempään kuin muut lapset sitoakseni äidin itseeni, osasin tavata ennen kuin lakkasin käyttämästä vaippoja. Mutta kaikista saavutuksistani huolimatta muistutin isääni.

Kannoin kirjan myös kahvilakaverikseni viikonloppuna. On ihanaa lukea tai kirjoittaa kahvilan sorinassa; minulle se sopii melkein hiljaisuutta paremmin. Eilen kirja loppui varoittamatta, ja tänään joudun valitettavasti palauttamaan sen. Kirjamymmeli tassuttelee siis pian kirjastoon sateen läpi vihreissä saappaissaan.

Per Petterson lähti kanssani kahville. Hän oli hyvää seuraa.

Heidi Ylitalo