Hannu Mäkelä, Kivi, Aleksis Kivi, Eino Leino, Mestari, Casanova, Seitsemän veljestä, Charlotta Lönnqvist, Mannerheim, Jouko Turkka

Eräänä lauantaina päätin tutustua uuteen lähikirjastooni Helsingin Rikhardinkadulla. Siellä eräs kirja suorastaan pakotti lainaamaan itsensä. Tämä kirja oli Hannu Mäkelän Kivi (Tammi 2010).

Mäkelän teoksia olen lukenut useita. Mäkelän Eino Leinosta kertova Mestari ei tehnyt minuun niinkään vaikutusta, sillä lukiessani sitä taisin olla vielä liian nuori viimeisiä aikojaan elävää mestarirunoilijaa. Mutta Mäkelän Casanova-kirja kyllä vaikutti, olihan se Casanova aikamoinen häntäheikki ja seikkailija, millaisia syntynee vain rakkauden kaupungissa Venetsiassa.

Hannu Mäkelä on ilmiselvästi mieltynyt historian suurmiehiin historiallisissa teoksissaan ja on muuten ainoa kirjailija, jota olen taviksena lähestynyt kirjeitse. Hän vieläpä vastasi minulle Pietarista.

Jos rehellinen olen, en ole onnistunut lukemaan yhtään Aleksis Kiven teosta loppuun asti. Kieli on jotenkin vanhahtavaa, etten siihen pääse käsiksi. Mutta mikään ei estä vielä yrittämästä. Aleksis Kiven elämäntarina on kiehtonut minua sitäkin enemmän, sillä lopullista totuutta hänestä emme tiedä, emme edes tarkoin, minkänäköinen hän oli.

Ja niin on monia muitakin kiehtonut Kivi. Hänen elämästään on muodostunut vähän sellainen kaikkien kovien kirjailijakohtaloiden äiti, joka kulki köyhyyden, viinan, yksinäisyyden ja sairauksien kautta kuolemaan vain 38-vuotiaana pikku mökkimörskässä julman veljen nurkissa Tuusulassa.

Maailma ei ole usein ymmärtävä sellaiselle, joka luo uutta, kuten olen monet kerrat todennut. Kivi nuijittiin ruotsinkielisten elitistikriitikoiden toimesta maanrakoon, koska rohkeni kirjoittaa suomeksi, mikä ei 1800-luvun puolivälissä tietenkään ollut itsestäänselvyys. Seitsemän veljestä on jälkipolvien silmissä klassikko, mutta sitä se ei ollut syntymäaikoinaan. Niinpä ryyppyputkien ja mielenterveysongelmien runtelema Kivi päätyi Lapinlahden mielisairaalan kautta Alpertti-veljensä vähemmän hellään huomaan.

Meidän aikamme hoidolla Kivi olisi saatu elävien kirjoihin tai jonkuntasoiseen ”avohoitoon”, mutta 1800-luvun hoidolla ei saatu kuin mies entistä huonompaan kuntoon. Jos nyt tänä päivänäkin mielenterveysongelmaisiin suhtaudutaan vähintäänkin välttelevästi. Kukaan sukulainen ei ainakaan enää Kiven kunnossa olevaa ihmistä taakoikseen ottaisi. Raa’alta Alpertin Aleksiksen kohtelu silti tuntuu, vaikka totuutta kohtelusta kai emme voi lopulta tietää. Kova kohtalo Alpertilla itselläänkin oli. Hänet murhattiin 1913 vaimoineen samassa mökissä, jossa Aleksiskin viimeiset kuukautensa vietti. Sitä ennen Alpertti oli kehitellyt jo velivainajastaan oivaa matkailubisnestä.

No, itse kirjaan. Kiehtovinta Mäkelän teoksessa on kieli. Aleksiksen viimeisestä päivästä kertovaan kirjaan hän on saanut vanhaa kieltä mukaan, mutta se ei vaikuta luettavuuteen. Kieli toimii. Jokainen voimme itse taas päätellä, kykenikö huonossa kunnossa oleva Aleksis niin kristallinkirkkaaseen ajatteluun, mitä Aleksis Mäkelän sanoilla pohdiskelee sikalätissäkin. Komealta Aleksiksen ajattelu kuitenkin kuulostaa ja ehkäpä Aleksis tosiaan käsitti suuruudenaikansa koettavan sitten myöhemmin. Ja tuohon suuruudenaikaan ei ollut montaa vuosikymmentä aikaa vuonna 1872 tapahtuneen kuoleman jälkeen.

Mutta olipa ihminen kuinka lahjakas tahansa, yksin hän voi jäädä. Vielä kuolinvuoteellaan paskassa rypevä Aleksis elätteli toivetta morsiamesta, vaikka naisenlämpöä hän oli löytänyt lähinnä Helsingin ilotyttöjen sylistä. Sellaista lämpoä ei kuitenkaan hälle suotu, vaikka Kiven vuosia kestäneestä yhteiselosta Aleksista 20 vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin kanssa on huhuiltu. Sitä emme vain tiedä, oliko suhde platoninen vai oliko Charlotta ensimmäisiä nuorten miesten kanssa viihtyviä puumanaisia. Mäkelän kirjan mukaan suhde oli täysin platoninen.

Mäkelä ei ole kaunistellut Kivi-tulkinnassaan Kiven kurjuutta, vaikka kieli paikoin juhlavaa onkin. Jos miehen viimeisiksi iloiksi elämän viimeisenä päivänä kuvataan masturbointi ja viinan varastelu veljeltä, ollaan suomalaisen miehen kurjuuden alkulähteillä. Silti Kivellä tuskin saadaan samanlaista kohua aikaiseksi kuin vaikkapa Mannerheimiin liittyvillä teoksilla. Jouko Turkan Seitsemän veljestä -tv-sarja siihen kohuun toki rohkeudellaan pystyi.  Mäkelän Kivi-kirjasta Teatteri Jurkka muuten teki myös erinomaisen näytelmän.

Esa Pesonen