En ole kirjoittanut henkilökohtaista kirjettä vuosiin, tuskin osaisin enää. Sähköposti ja Facebook tekivät viimeistään lopun kirjeiden kirjoittelusta ja niissä tunnetusti ei ajattele loppuun asti, kuten kirjettä kirjoittaessa.

Sotahistorialle ja sotakirjoille on oma innokas lukeva yleisönsä, mutta kaikkia ei aihepiiri kiinnosta. Syynä lienevät pelko tai inho sotaa ja kuolemaa vastaan. Se on täysin ymmärrettävää. Sotaan liittyy muitakin tarinoita kuin taistelut ja kenraalit. Tämän voi todeta lukemalla John Lagerbohmin toimittaman Sata sotakohtaloa (Otava 2011).

Kun nuorukaisena, noin 16-17-vuotiaana tutustuin ensimmäisen kerran runouteen, suuria suosikkejani olivat brittiläiset romantiikan aikakauden runoilijat Percy Bysshe Shelley, lordi Byron ja John Keats.

Irakin diktaattori Saddam Husseinia jäi tuskin kovin moni tavallinen irakilainen kaipaamaan, kun Hussein hirtettiin 2006. Miehen ihmisoikeusrikkomuslista on sen verran pitkä, ettei siihen taida yksi kirjoitus riittää.

Jenni Haukio ja Heli Laaksonen lienevät ainoat elävät runoilijat, joiden kirjat eivät pölytä kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyjä. Haukion kiinnostavuusarvo toki nousi heti silloin rajusti, kun Haukiosta tuli presidentti Sauli Niinistön rouva. Julkisuus on varmasti Haukiolle etu, mutta myös runoilijana taakka, sillä häntä tituleerataan aina Niinistön puolisona.

Eräistä myyjäisistä mukaani tarttui Ylen Radioteatterin kuunnelma Niskavuoren nuori emäntä. Kuunnelma pohjautuu tietenkin Hella Wuolijoen, tuon aikansa Sofi Oksasen, näytelmään. Tässä kuunnelmassa vieläpä verrattain uskollisesti.

Bosnian sodasta tuntuu olevan ikuisuus, vaikka rauha saatiin pitkin hampain sovituksi vuonna 1995. Jos mahdollista, Bosnian sota oli Jugoslavian hajoamissodista kaikkein sekavin ja myös verisin. Arvioiden mukaan sodassa kuoli ainakin 100 000 ihmistä.

Tässä eräänä päivänä yritin lukea Miia Toivion Pystyä hiljaisuutta. Paino sanalla yritin, sillä en ymmärtänyt tästä kehutusta runokokoelmasta sanaakaan. Niinpä lukemisen puutteessa käännyin oman kirjahyllyni puoleen ja tein löydön.

Monet muistavat Tennessee Williamsin näytelmän Kissa kuumalla katolla tai vähintäänkin siitä tehdyn elokuvan, jossa Maggie (Elizabeth Taylor) maanittelee, mankuu ja raivoaa miestään Brickiä (Paul Newman) petipuuhiin perillistä tekemään. Brickia kiinnostaa kuitenkin hehkeää vaimoaan enemmän ryypiskely ja masennuksessa rypeminen.

En ole aikoihin lukenut matkakertomuksia. Pikkupoikana luin kyllä. Suosikkejani olivat Thor Heyerdahlin uhkarohkeat purjehdukset maailman merillä. Sitten televisio täyttyi matkaohjelmista ja netti vei viimeisenkin hohdon matkailun mielikuvituksesta. Niinpä tartuin uteliaana Juha Vakkurin teokseen Afrikan ympäri (Like 2012) 

Tämän kevään kohutuin kirja lienee Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies (Wsoy 2013), joten pakkohan se oli lukea. Vipinää kun on elämässä aina liian vähän.

Tuossa taannoin uhosin, etten lue enää rokkareiden elämäkertoja, koska ne ovat luvattoman heikkoja ja hutaisten tehtyjä.

Taistelutoverit oli takavuosien suosittu tv-sarja, joka oivaltavalla tavalla yhdisti sotaveteraanien haastattelut ja draaman. Sarja pohjautuu Stephen E. Ambrosen kirjaan Taistelutoverit - Normandian maihinnoususta Hitlerin Kotkanpesään.

Helsingin kaupungin kirjavarastosta löytyy kirjaharvinaisuuksia, joita muuten on vaikeaa löytää. Viimeisin löytöni oli Truman Capoten Ruohojen harppu vuodelta 1952.

Maailma on tunnetusti varakkaiden keski-ikäisten miesten ja kauniiden nuorten naisten.

Arndt Pekurisella oli omituinen etunimi ja omituinen oli mies itsekin omana aikanaan. Pekurinen oli Suomen tunnetuin pasifisti sekä totaalikieltäytyjä ja kohtasi matkansa pään teloittajien toimesta Suomussalmen rintamalla 1941.

Useimmat tuntevat Jack Blackin hieman pulskana, hassuna koomikkona. Toisenlainenkin Jack Black on maanpintaa aikansa kuluttanut.

Olen useasti kertonut fanittavani Charles Bukowskia, tuota ainoaa ja oikeaa renttukirjailijaa. Niinpä olin ilahtunut, kun Rikhardinkadun kirjastosta löysin Charles Bukowskin kirjan Lounaalla eli Bukowskin päiväkirjat miehen viimeisiltä elinvuosilta 90-luvun alusta. Bukowski kuoli 1994.

Kun mies kertoo fanittavansa vuosina 1892-1923 elänyttä runoilija Edith Södergrania, niin ei sillä yhtään enempää machomiehen mainetta saa.

Vaikka tuossa taannoin kirjoitin, etten kirjoita sotahistoriasta kotvaan, niin kirjoitan kuitenkin. Lupaukset on tehty rikottaviksi ja koska Maailma tulessa -kirjan kustantaja Docendo näki sellaisen vaivan, että postitti teoksen suoraan minulle, niin annan kynän laulaa. Minä kun olen henkilökohtaiselle huomiolle perso.