Vladimir Nabokov (1899-1977) herätti teoksillaan kohua omana aikanaan, mutta herättäisi vielä tänä päivänäkin. Harva kirja muuten enää julkisuutta saakaan, ellei siitä nouse edes pienimuotoista kohua. Mitä isompi kohu, sitä enemmän kirja myy.

Taas on tiiliskiviromaani luettu (601 sivua). Luin brittihistorioitsija Antony Beevorin teoksen Normandia 1944. Mikään tuore teos ei ole, vaan jo muutama vuosi sitten julkaistu. Kirjan nimi johtaa sotahistoriaa tuntemattomia harhaan, sillä kirja ei kerro pelkästään liittoutuneiden suorittamasta Normandian maihinnoususta saksalaisten kimppuun kesäkuussa 1944, vaan taru jatkuu Pariisin vapauttamiseen asti.

Olen aina ollut kiinnostunut Etelä-Amerikasta. En ole siellä koskaan tosin käynyt, mutta kirjojen kautta pääsee aina mukavasti mielikuvitusmatkalle. Kyllä se aina netin voittaa, joka on mielikuvitukseton paikka mielikuvitusmatkalle.

Luin Heike B. Görtemakerin kirjan Eva Braun: Elämä Hitlerin kanssa. Tällä kertaa on valitettavasti vain todettava, ettei kirja paljastanut ainakaan minulle mitään uutta Adolf Hitlerin ja Eva Braunin suhteesta.

Japanilainen kirjailija Yukio Mishima (1925-1970) suoritti seppukun eli japanilaisen rituaalisen itsemurhan epäonnistuneen vallankaappausyrityksensä jälkeen. Mishima oli suivaantunut kapitalistiselle Japanille, joka oli unohtanut vanhat japanilaiset perinteet ja arvot. Maailmankuulun Mishiman teko sai luonnollisesti valtavasti julkisuutta.

Tässä yhtenä päivänä silmiini sattui mielenkiintoinen artikkeli Hesarin kulttuurisivuilta. Pitkän linjan kustannusammattilainen Tuula Kousa nimittäin kertoi artikkelissa tarjoavansa kirjailijoille agenttipalveluita. Eli suomeksi etsii kirjailijoille kustantajan ja tarvittaessa päinvastoin. Kustantajilla ei luulisi olevan pulaa tarjokkaista, mutta kirjailijoilla on kovasti pulaa kustantajista.

Nykyisin kaikki on kuulemma vaarallista ja turmiollista, varsinkin jos kyseessä ovat lapset. Lukeminen se vasta vaarallista onkin ja ennen kaikkea sadut, joita lapsille luetaan.

Rakkaudesta on kirjoitettu lukemattomia runoja. Suurin osa niistä jää kiusallisen kliseemäisiksi jopa mestarikirjoittajien tekeminä. Jos rakkaudesta voisi olla kirjoittamatta, kannattaisi näin tehdä. Mutta kuten tiedämme, se ei ole mahdollista.

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/veriveljet] En ole koskaan lukenut vampyyrikirjaa tai edes katsonut tv:n vampyyrisarjoja, joita yhteen aikaan tuli jokatuutista.

Haluatko oikeaksi kirjailijaksi? Onnea. Se on sitten vain vaikeampi homma.

Maailma, tai no, ainakin yhteiskunta perustuu arvojärjestykselle, vaikka väitetäänkin, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet ja että luokkajaot ovat mennyttä aikaa. Kirjoittamisen maailma ei tee poikkeusta.  Kaikkien kirjoittajien työ ei ole todellakaan yhtä arvokasta, jos mittarina pidetään toisten kirjoittajien arvostusta. Tasaisin väliajoin julkisuuteen nousee epämääräinen kirjallisuuden apurahajärjestelmä, jonka perusteita tavallinen maallikko ei voi ymmärtää. Ja tietenkin se vaikeampaakin vaikea asia. Kirjailijaliiton jäseneksi pääseminen.

Wikipedia tietää kertoa muusista seuraavaa:  Muusat eli runottaret olivat kreikkalaisessa mytologiassa runottaria, taiteiden ja tieteiden haltiattaria. Muusat olivat nymfejä, jotka elivät Helikonvuoren ja Pierian virroissa. Hesiodoksen Jumalten synnyn mukaan he olivat Zeuksen, ylijumalan, ja Mnemosynen, muistin jumalattaren, tyttäriä. Heidän johtajanaan toimi itse Apollon, Apollon Musagetes. Muusa on nykyään taiteellisen inspiraation symbolihahmo.

Lueskelin Mötley Crüe-bändin elämäkerran Törkytehdas. Monia rockin maailmasta kertovia kirjoja on tullut kahlattua, mutta tämä kirja oli rockein kaikista. Kirja on ehdottomasti parempi kuin bändin musiikki.

Kirjasta löytyivät melkein kaikki mahdolliset rock-kliseet. Huumeita ja yliannostuksia, seksiä ja väkivaltaa. Välillä melkein kävi sääliksi neljääkymppiä lähestyviä poikia, jotka junnasivat nuoruuden konnuuksissaan ja mäiskivät toisiaan turpaan kuin teinipojat, kun eivät saa haluamaansa tai kun joku toinen saa sen.

Tunnustan. En ole eläissäni lukenut kokonaan kuin yhden poliitikon kirjoittaman kirjan.

Finlandia-palkinto on jaettu taas tältä erää. Tänä vuonna kunnian sai osakseen Rosa Liksom kirjallaan Hytti nro 6. Onnea hänelle.

Yleensä tapana on kitistä siitä, kuinka ajat muuttuvat kaupallisemmaksi. Ja tottahan tuo on. Kustantamisessakaan ei ole kysymys hyväntekeväisyydestä, vaan siitä, että kustantamo saa tuottoa investoinnilleen. Epävarmin investointi on aina esikoiskirjailija, mutta ilman esikoiskirjailijoita ei ole tulevaisuutta. Vanhat suositut nimet lopettavat kirjoittamisen jossain vaiheessa jo luonnollisen poistuman kautta.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki lipsautti tässä taannoin, ettei ole enää käynyt kirjastossa, kun hänellä on nyt varaa ostaa kirjoja. Vaikka kyseessä olikin varmaan ajattelematon lausahdus, niin vähän kirpaisi kyllä, että näinkö vakavasti kulttuuriministeri kirjastot ottaa. Että kirjastossa käydään vaan silloin, kun ei ole varaa ostaa kirjoja. 

Pikkupoikana löysin divareista Korkeajännitys-lehdet. Niitä olikin jokalähtöön. Oli viidakon ja ilmojen korkeajännitystä. Näin jälkeenpäin ajatellen, eivät ne loppujen lopuksi niin monipuolisia olleet.

Viikonloppuna luin Jorma Savikon kirjoittaman ja Harald Birger Olausenin toimittaman kirjan elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergista. Kirja kantaa nimeä Pitkä ajo. Jo edesmennyt Savikko kirjoitti kirjan parikymmentä vuotta sitten, mutta tuolloin Mollberg kielsi sen julkaisun. Nyt kirja on ilmestynyt Kulttuuriklubin kustantamana.