Minusta on ollut aina täysin aivotonta pupeltaa naama hiessä eineksiä, joita valmistajat ja kauppiaat kutsuvat harhaanjohtavasti ”ruoaksi”. Paskanmarjat ne mitään ruokaa ovat! Ne ovat synteettisiä, ruoankaltaisia taudinaiheuttajia, joihin teollisuus on pumpannut ”lisäravinteita”, eli luonnollisessa ympäristössään toimivia hivenaineita ja vitamiineja kehnosti jäljitteleviä lisiä, joilla syöpäpommeja markkinoidaan kaiken etiikan vastaisesti ”terveysvaikutteisina”.

Lyhyt mutta äänekäs älämölö täältä kesälomalta, ihanien vanhojen leidien ja herrasmiesten puolesta! Sydämessäni on aina ollut heikko kohta vanhuksille (tai rusinoille, niin kuin tahdittomasti heitä hellittelen), joita ei Suomessa kohdella mielestäni läheskään ihmisarvoisesti. Ehkä osittain siksi ainoa blogi, jota seuraan, on vanhusten Advanced Style -muotiblogi, jota kirjoittaa yhdysvaltalainen Ari Seth Cohen. Siinä missä meillä vanhukset pumpataan lääketokkuraan ja lyödään kusisissa vaipoissa odottamaan kuolemaa, nostaa Cohen heidät jalustalle. Niin kuin heidät kuuluukin.

Ei helvetti tämän Trotski-kirjan kanssa. Näyttää siltä, ettei ylisuuri hahmojen kirjo ollutkaan vaan klassisten venäläiskirjailijoiden perversio, vaan puhelinluetteloa muistuttavien castausten takana on itänaapurimme ihan todellinen kansallistapa sotkea jokaiseen kysymykseen vähintään kaksisataa eri henkilöä. Oikein hyvä lähtökohta, kun lukijana on Etelä-Suomen kärsimättömin nainen, jolla on pakkomielle osata lausua jokainen nimi aina oikein, ennen kuin silmät siirtyvät seuraavalle riville.

Muutama viikko sitten tunnistin itsessäni tarpeen hieman miettiä. Ai miksi? No, helvetti, jos tietäisin, tuskin sitä joutuisin miettimäänkään. Tällaisina hetkinä Helsingin Katajanokalla kermaperseillyt, kultalusikka suussa syntynyt ja Lohjalle huijattu kosmopoliitti-ihmisvihaaja-astronautti-hyasintti hyppää matkailuautoon.

Homma on lähtenyt lapasesta. Viime viikolla syytin vielä järjetöntä duuniputkea, mutta nyt kun sain sen alta pois, huomasin ajautuneeni paheiden tielle. Syntinen elämäntyylini myös näkyy ja kuuluu. Olen jostain saanut päähäni, että saan tehdä vapaa-ajallani sellaisia asioita, joista nautin. Mieheni olisi vahvasti eri mieltä, mutta minä en edes välitä.

Lapsuudenkodissani nautittiin vappulounas pöytäliinan virkaa toimittaneen Neuvostoliiton lipun päältä. Tästä on turha vetää kuitenkaan mitään johtopäätöksiä. Mutta tänä aamuna huomasin aamiaispöydässä, että minun puoleni muusta maailmasta erottava kirjaröykkiö koostui Karl Marxista, Paavo Lipposesta ja Lev Trotskista. Tästä minun oli jo pakko vetää johtopäätöksiä: Tallinnasta palanneiden vanhempien humalatila jätti olohuoneen lattialla siitettyyn lapseen jälkensä.

Vittuilu on älykkyyttä, tahdikkuutta, mustaa huumoria ja rytmitajua vaativa taitolaji. Hyvän vittuilijan tunnistaa siitä, ettei se sorru vyön alle lyömiseen tai mauttomuuksiin. Parhaimmillaan vittuilu ei edes vaadi objektia. Hyvä vittuilu ei koskaan loukkaa, vaan kiihottaa. Hyvästä vittuilijasta kannattaa siis pitää kiinni – niitä on todella harvassa.

Luin vihdoin Kari Hotakaisen Sydänkohtauksia ja huomasin ymmärtäväni järkensä menettänyttä päähahmoa hyvinkin kirkkaasti. Ehkä siksi, että nettitesteissä sain seitsemän oikein kymmenestä psykopaattimerkistä, olin myös 4/5 autistinen ja henkiseltä iältäni 79-vuotias.

Näin kerrotaan Aamulehden toimittajan, Jarno Pennasen, kysyneen saapuessaan juttukeikalle lautatarhan tulipaloa raportoimaan 1930-luvulla. Ihailemani, 1995 auto-onnettomuudessa menehtyneen, toimittajalegendan Erkka Lehtolan mukaan tämä osoitti toimittaja Pennasen oikeaa omanarvontunnetta ammattiaan kohtaan. Lehtola oli oikeassa. Myös monessa muussakin asiassa.

Lukaisinpa tuossa Ari Väntäsen toimittaman Michael Monroen elämänkerran (Like 2011), joka sai minut vuoroin kiehumaan Monroen kokemien epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi, vuoroin toivomaan, että voisin vetäistä sinisilmäiselle kaverille mojovan litsarin ja käskeä ryhdistäytymään. Anteeksi, Michael Monroe. Olisin tehnyt sen kuitenkin vain siksi, että välitän.

Kävin kirjallisuuskeskustelun mieheni kanssa. Häntä askarrutti, miksi Jari Tervoa pidetään kirjallisena nerona. Onneksi osasin vastata tähänkin. En välttämättä tiedä totuutta, mutta esitän argumenttini aina sellaisella itsevarmuudella, että muut luulevat niin. Se riittää. Minulle.

Olen viimeiset kymmenen vuotta vältellyt lehtien yleisönosastoja kuin ruttoa, sillä olen varma, että vitutukseen voi kuolla. Luulin, että sivujen ohittaminen ja paikallislehtien käyttö takan pääasiallisena sytykkeenä olisivat suojanneet mielenterveyteni, mutta kappas, taisin olla väärässä.

Olen pyöritellyt jo kauan teoriaa, että evoluution myötä ihmisen aivojen eri toimintoja ohjaavat alueet ovat muuttaneet mittasuhteitaan. Lääketieteellistä näyttöä ei tietääkseni löydy teoriani tueksi, mutta onpa ne lääkärit kirjoittaneet joskus talidomidiakin odottaville äideille.

1. Lupasin, että puhun tällä kertaa Jari Tervon Laylasta. Valehtelin. 2. Minä en pidä siitä, että minua neuvotaan. Olen tekstintekijänä täydellinen juuri siihen tarkoitukseen, kun haluan. En suostu tekemään asioita, joita en osaa. Enkä varsinkaan enää siinä vaiheessa, kun mieheni on suuressa viisaudessaan a) vihjannut että asia tulisi hoitaa ja/tai b) kertonut, kuinka minun tulisi se tehdä. Vittu. Minä olen kapinallinen, vaarallinen, kaunis ja keski-ikäinen.

Terveisiä Punaiseltamereltä. Karkasin sinne jouluksi, jota en tahtonut viettää. En tahtonut kuulla yhtään Kantri-Helenan Joulumaata. En tahtonut katsella kinkkua uunista odottavan miehen persvakoa. En tahtonut juoda sukulaisten kanssa torttukahveja. Ja jos yksikin englantia murtaen puhuva joulupukki olisi tullut lentokentällä vastaan, olisin niistänyt sen toppamahan siihen paikkaan. Kill the bastard.

Olen käynyt vieraissa. Lupasin taannoin kaiken huomioni Martti Anhavan kirjoittamalle Arto Mellerin elämänkerralle (Romua rakkauden valtatiellä, Otava 2011), mutta heti kun sen kansi vältti, hypistelin – en yhtä, vaan – kahta muuta teosta, pieni, tuhma hiki otsallani.

Mittavasta eroottisesta kokoelmastani käteen tarttui häälahjaksi saamamme, englantilaisen Ruth Smythersin vuonna 1894 kirjoittama Sex Tips for Husbands & Wives. Tosiasiassa eroottinen kirjastoni koostuu tämän kirjan lisäksi teini-ikäisenä kuusen alta löytämistäni Jean-Marie Untinen-Auelin esihistoriallisista piilopornohirvityksistä. Ei vissiin tiennyt joulupukki ihan, mitä nuorelle Ellille kantoi. Tai sitten pukki oli se sama setämies, joka tonttulakki päässä esitteli itseään minulle Eläintarhan kentällä vuonna 1987. Samalla urheilutunnilla tein muuten koulun ennätyksen pituushypyssä.

Okei. Viitaten edelliseen päivitykseeni, päätän aloittaa projektin humalaa jäljittelevässä tilassa ja vetäisen naaman turpeaksi suklaapavlovalla. Arvioin kuitenkin pavlovan valmistuksessa makeiden elementtien määrän turhan suureksi ja lopputuloksena minulle käy samalla tavalla kuin terävien viinaksien kanssa. Vähäisetkin diplomaattiset soluni lakkaavat toimimasta ja katseeni saalistaa mitä tahansa, johon voisin iskeä sanalliset korpinkynteni ja nokkia silmät elävän uhrin päästä samalla, kun hymyilen maireasti jokaisen vähänkin mustasukkaiselta vaikuttavan naisen miehelle.

Yksi pomoistani oli korjannut minulle sivuun Hannele Jyrkän toimittaman kirjan Nykykoreografin jalanjäljissä – 37 tapaa tehdä tanssia (Like 2011). Tämä oli hyvä asia, sillä olin suunnitellutkin ottavani teoksen käsittelyyn ja jakavani sitten julkisesti mielipiteitä, joilla lunastaisin koko Fjällräven-sakin vihat niskaani.