4 In memoriam
Jarmo Papinniemi (1968–2012)

4 In memoriam
Jarmo Papinniemi (1968–2012)

Päätoimittaja Jarmo Papinniemen yllättävä kuolema aiheutti ymmärrettävän katkoksen Parnasson tuotannossa. Työ kuitenkin jatkuu. Niinpä seuraava Parnasso ilmestyy tavallista tuhdimapana kaksoisnumerona 5. joulukuuta.

Kuten uutisista olemme saaneet tänään kuulla, Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kuoli eilen tiistaina sairauskohtaukseen Helsingissä.

6 Lukijakirjeet, Parnassopedia ja Late
Toimitus joutuu perustelemaan valintojaan. Late kyselee tosipohjaisesta proosasta. ”Toisinaan lukijat löytävät teoksista itsensä ja pahastuvat, vaikka kirjailija ei olisi heistä kuullutkaan.”

Parikymmentä kirjabloggaria näkyy tehneen tänään postmodernin tempauksen, he ovat kirjoittaneet blogeihinsa väärennettyjä juonikuvauksia klassikoista. Juhani Ahon Rautatie kertoo kuulemma Hyvinkään-Hämeenlinnan rataosuuden rakennustöitä, ja Kultahattuon huumeinen seksikuvaus, vähän kuin Trainspottingin ja Fifty Shadesin risteytys.

Minusta tämä taulu on aika hieno. Jos se tulisi vastaan taidegallerian seinällä, pysähtyisin varmasti joksikin aikaa katselemaan.

WSOY:llä vietettiin eilen erikoinen, nostalginen syysjuhla. Oltiin viimeistä kertaa perinteikkäissä tiloissa Bulevardilla. Jossain vaiheessa laulettiin yhteisvoimin ”Kuolleet lehdet”, aivan kuin Uuden Suomen kulttuuriosaston hautajaisissa Taidehallin klubilla 20 vuotta sitten.

Kyösti Salovaara, tuore bloggaaja mutta erittäin kokenut kirjoittaja, puntaroi tämän päivän tekstissään uutta Parnasson numeroa. Tämä ilahduttaa kovasti; harvoin saa luettavakseen rauhallisen kriittiistä, ärhäkkää mutta ilkeilemätöntä palautetta.

Vuoden 1960 kesäkuun toisena päivänä kello yksitoista Juhani Peltoselle kerrottiin, että hänestä ei ikinä voi tulla merikapteenia. Lääkäri sanoi, että ”kun merenkulun valot ovat punainen, vihreä ja keltainen, ja kun te näette ne kaikki samana harmaana, niin ajatelkaa itse”. Peltonen ajatteli ja häntä alkoi itkettää, mutta äiti lohdutti. Tarina jatkuu:

Satuin juuri kuulemaan radiosta John Cagen kappaleen 2’14” (Nimi oli tällä kertaa tuo; Cage mainitsee kuulemaa alkuperäisen 4’33”:n partituurissa, että teoksen voi esittää millä kokoonpanolla tahansa ja minkä pituisena tahansa. Nimi tulee aina keston mukaan.)

6 Lukijakirje, pilapiirros ja Late
Lauri Sarkki kirjoittaa Joycen oppilaasta Italo Svevosta, Late kyselee ihmisen nimillä nimetyistä kirjoista.

Toissa viikolla päätin, että emme rupea puskemaan Sofi Oksasen uuden romaanin arvostelua tekeillä olevaan Parnassoon. Olisi pitänyt pyytää ennakkoon vedokset, lukea kiireesti, muodostaa nopea mielipide. Arvio jäi seuraavaan lehteen.

Mitä mahdamme oppia keinoälyn laatiista runoista? Varmasti jotain! (Tosin keinoäly ei taida “laatia” runoja, se pikemminkin tuottaa, generoi tai komputeeraa.)

Eilen alkoi kuulemma sorsastuskausi. Satuin semmoiseen kahvipöytäseurueeseen, jossa molemmilla puolillani istui metsästävä mies ja vastapäätä istui metsästämättömiä naisia. Keskustelu polarisoitui heti: miehet korostivat karskiuttaan ja puhuivat pyssyistä, naiset sanoivat että yäk ja hohhoijaa, eikö voitaisi jutella vaikka kenkäostoksista. Huomasin samastuvani miesjoukkoon ja kaipaavani uusien kenkien sijasta riistaa, vaikken mikään metsästäjä olekaan.

Suomessa taidettiin intoilla novelleista viimeksi 1980-luvulla. Rosa Liksomin lyhytproosa esitteli lajityypin nimeltä lyhytproosa, Joni Skiftesvikin novellit vuoroin naurattivat, liikuttivat ja järkyttivät, Martti Joenpolvi oli parhaassa vedossaan, Juha Seppälä debytoi novelleilla.

Kävin kustantajan kirjakaupassa hakemassa lehden toimitukseen muutaman uutuuskirjan ja ostin samalla, lahjaksi, yhden kappaleen viime vuonna ilmestynyttä omaa kirjaani. Mainitsin, että ”täytyyhän tätä edes minun ostaa, kun ei kukaan muu varmaan enää osta”.

Aloitin tänään Petri Tammisen Rikosromaanin. Tiedän Tammisen miettivän erityisen paljon aloituslauseitaan, ja tämä alkaakin näin: ”Komisario Vehmas söi kesäkeittoa ja katseli syksyistä Pasilaa.”

Jahas, on aika herättää tämä blogi kesähorroksesta. Herätys!