Silja Järventausta, Hyvän yön puisto

Omituisia juttuja

Silja Järventausta: Hyvän yön puisto. Runoja, 80 s. Teos 2012.

Silja Järventausta on sanan positiivisissa merkityksissä omituinen runoilija. Teksti on heti lähtöruudusta outoa, päällisin puolin tunnistettavaa ja luonnollista, mutta lauseet toimittavat asiaansa ikään kuin väärässä järjestelmässä. Kuin katselisi maalausta, jonka elementit ovat esittäviä, mutta jonka vaikutus perustuu maalaustekniikkaan ja persoonalliseen pensselinjälkeen. Rinnastus ei kuitenkaan selitä kaikkea, eikä Järventaustan runous tyhjene siihen. Hän ei muistuta ketään muuta.

Järventausta on yksi monista proosarunon käyttäjistä, mutta on myös lajityypin puhdasverisin edustaja. Hän ei tunnusta muita runomuotoja, ja kaikki kolme tähänastista kokoelmaa sisältävät yksinomaan proosarunoja. Tavanomaisen suorakaiteen sijaan tekstin oikea reuna on liehutettu, mutta ei mekaanisesti: lähitarkastelussa huomaa, että rivit katkaistaan tarkkaan harkitusta kohdasta, sivun kokonaisvaikutelmaa silmällä pitäen. Muutama ilmeinen poikkeus rikkoo säännön.

Proosarunon suosio on kiinnittänyt myös sivustakatsojien huomion, ja ainakin Markku Paasonen, Teemu Manninen ja Vesa Haapala ovat kirjoittaneet siitä. Esiintyy epäily, ettei ”proosarunon sukupolvi” enää tiedä, kuinka tai miksi säkeitä valmistetaan. Toisaalta proosaruno on röyhkeä kannanotto, jolla tehdään tietoisesti eroa edeltäjiin, asemoidaan oma tekeminen. Aiemmasta radikaalisti poikkeava ”kirjoitus” on erkaantumassa omaksi lajikseen perusrunollisesta ilmaisusta. Menetämme ehkä lyriikan, mutta voitamme poesian.

Hyvän yön puistossa Järventaustan poetiikka hylkii nättiä ja sentimentaalista. Runojen peruskuvastoa ovat esineet, laitteet ja rakenteet, kuten sillat, portaat ja erilaiset kiinteistöt. Eivät ainutkertaisesti puut, vaan ”puisto”. Toimintaa edustavat liikenne ja liikkeenharjoittajat, kuten liikennepoliisit ja huonekalukauppiaat. Jos on meri, on merivartiosto. Luontoa ei esiinny juuri nimeksikään, sitä edustavat vesilätäkkkö tai räkätti, joka ”seisoo kannossa”. Tämä on runoilijalle tyypillistä: kieltäydytään noudattamasta odotettua sekä runollisen aineksen että norminmukaisen kielenkäytön tasolla. Jos on iho, sitä kosketetaan ”asiallisesti”.

Yksi proosarunon lajityypillisistä valinnoista on luopuminen lyyrisestä minästä, kirjoittajaan samastuvasta runon puhujasta tai kokijasta. Järventaustan aiemmissa kokoelmissa valikoima on ollut monipuolisempi, sen sijaan uudessa kirjassa pääosassa on epämääräisesti paikantuva ”hän”. Siitä otetaankin irti melkein kaikki. Puhuja liittoutuu uudella tavalla lukijan kanssa.

Viimeisessä osastossa pääosassa on kuitenkin ”minä”. Tai kuten osaston nimi sanoo ”Minä pidin häntä”. Huomio siirretään toisaalle: ”Se piti yrittää kääntää hänestä pois.” Näin: ”Opetin luonnontietoa. En tullut tänne kertomaan hänestä. Tulin kertomaan tänne kiinnostavista asioista ja jakamaan niitä sellaisten kanssa, jotka jo valmiiksi tietävät niistä. Minusta ei haluttu tänne sitä osaa, joka puhui muista aiheista.”

Yritys selvittää, mihin pronominit viittaavat, on toisarvoista. Järventaustan runoissa huomio kiinnittyy muihin asioihin. Lukija huomaa kohtaavansa jotain outoa, asioita joihin hän ei törmää missään muualla. Asiat harvoin käyttäytyvät odotuksen mukaisesti todellisuudessa – miksei tätä ennakoimattomuutta voisi simuloida runoudessa?

Karri Kokko