Pekka Manninen, Äänislinna

Maailmanpyörä palaa

Pekka Manninen: Äänislinna. Romaani, 256 s. Helsinki-kirjat 2011.

Suomalainen kirjailija hakeutuu herkästi kuvaamaan sotien vuosia. Yksin viime syksynä aikaa ovat romaaneissaan kuvanneet muun muassa Katja Kettu, Jenni Linturi ja Pekka Manninen. Kuvaan kuuluu, että joka vuosi kirjoitetaan, miten nyt sodan myytit lopulta karisevat – kunnes tulee seuraava vuosi.

Historiankirjoituksen vääristymien purkamista tärkeämpi motiivi sodan kirjalliselle hyödyntämiselle löytynee sen voimasta kirjallisena miljöönä. Sota on kaiken tasapainottaja, joka tuntuu karussa pelkistyneisyydessään ja kahlitsemattomassa eläimellisyydessään tarjoavan melko lailla rajattomat kerrontamahdollisuudet.

Paradoksi sinänsä tuntuu olevan, että sota vapauttaa – kirjailijan. Yksilöt sätkivät, mutta teksti liitää.

Pekka Mannisen Äänislinna hyödyntää jatkosodan kirjallisesti herkullisia tapahtumia ja motiiveja ja liittää mukaan nyrjähtäneellä tavalla romanttisen rakkaustarinan.

Karjalan armeija valtasi jatkosodassa Petroskoin kaupungin lokakuussa 1941. Sen yhteydessä kaupunki nimettiin uudestaan, Äänislinnaksi. Pian suomalaiset poistivat kaikkein näkyvimmät vanhan neuvostovallan ilmaukset ja perustivat kaupunkiin keskitysleirin venäläisille vangeille.

Mannisen esikoisen Kiimakankaan tavoin Äänislinnan voi nähdä erikoisena kuvauksena nuoren oikeistoidealismin rappeutumisesta ja suoranaisesta romahduksestakin. Emmanuel Wolff on Akateemisen Karjala-Seuran kiiltäväsaappainen urho, joka tulee vallattuun Äänislinnaan vain todetakseen yleisen moraalin romahduksen.

Viina virtaa, ja hekkuma hallitsee. Kokonaiskuvaa tapahtumista ei ole kellään, tulevaisuuden näkymiä löytynee lähinnä kirjoista. Asetelma on hyvin lähellä Katja Ketun Kätilöä, esimerkiksi.

Märkäkorvainen vaasalainen kapteeni, kauppiaan poika Wolff nousee Karjalan keskitysleirien varaylitarkastajaksi eikä selviää moraalisesta koettelemuksesta ruhjeitta. Ristiriitaa ihanteiden ja todellisuuden välillä vain vahvistaa se, että Wulff on korskean saksalaishenkisestä nimestään huolimatta juutalainen. AKS:ään on loppujen lopuksi menty lähinnä siksi, että se on ajan tapa.

Äänislinna on iskevän monimuotoista proosaa. Manninen kuvaa vakuuttavasti ihmisen kykyä yhteisölliseen pahuuteen ja järjestelmien kykyä kävellä yksilöiden ylitse panssarivaunuilla. Idealismi, on se sitten minkä merkkistä hyvänsä, huuhtoutuu tiehensä eikä yksilöllä tunnu juuri olevan vaikutusvaltaa edes omiin tunteisiinsa, saati laajempiin kysymyksiin. Kaikki tuntuu vääristyneeltä, epätodelta, melkeinpä painajaisunelta.

Ylen entinen toimittaja, jyväskyläläinen Pekka Manninen (s. 1953) on kirjoittanut parissa vuodessa kolme romaania, jotka kytkeytyvät kiinnostavalla tavalla toisiinsa. Kaikki kolme teosta ovat erityisen ansiokkaita heretessään kuvaamaan ihmisen lipeämistä rationaalisen minän otteesta. Usein tulee miettineeksi, onko kyse unesta vai houreesta, tositapahtumista tai fantasioista.

Kaikessa tulenpalavuudessaan Mannisen tapa kuvata hahmojensa elämismaailmaa tuo mieleen lähinnä ja ennen kaikkea Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Dostojevski tulee mieleen myös läpitunkevan romanttisen paatoksen vuoksi. En ole varma, onko kyse tyylillisestä parodiasta vai ajan hengen pastissimaisesta jahdista.

Sentään Mannisen portot eivät ole todellisuudessa viattomia enkeleitä. Hänen kirjoissaan puhdasta ja selkeätä on vain talvinen lumikinos.

Ville Hänninen