Olga Tokarczuk, Vaeltajat

Olga Tokarczuk: Vaeltajat. Romaani, 423 s. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Otava 2012.

Itsestään tietoisen romaanin komplekseja

Puolalaiskirjailijan edellinen suomennos Alku ja muut ajat (2007) herätti odotuksia. Luin myös englanniksi Granta-aikakauskirjasta novelliksi käsittämäni tekstin ”Marek Marek”, ja olisin halunnut sen suomentaakin, mutta huomasin ajoissa, että kysymyksessä oli jo aiemmin suomeksi ilmestyneeseen Päivän taloon, yön taloon sisältyvä tarina.

Kun Vaeltajia on lukenut reilut 70 sivua, alkaa ihmetellä, mihin romaani on viemässä, tai milloin se ylipäänsä lähtee liikkeelle, muodostaakseen jonkinlaisen taiteellisen muodon täyttävän kokonaisuuden. Huomasin ihmetteleväni ja kyseleväni samaa asiaa luettuani 200, sitten 300 sivua, ja vihdoin etsiessäni selitystä lopetusluvusta.

Olga Tokarczukin uusi romaani tuntuu vastaavan Matti Pulkkisen muinoin itselleen esittämäänsä haastetta ”Tee kieli oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen”, ja oudoksi kielen ja oudon kylmäksi ja ulkokohtaiseksi kerrontansa Tokarczuk on tehnytkin; vaikka nyt ei ehkä vietetäkään romaanihenkilön hautajaisia, niin ainakin heitä katoilee vähän väliä, sekä toisiltaan että lukijalta, juuri kun heidän henkilönsä ja tarinansa alkaisivat kiinnostaa.

Vaeltajissa puhutaan paljon preparaateista, panoptikumeista, irrallisista elimistä ja juurettomista ihmisistä. Siinä käsitellään myös kuolemanläheisiä asioita kuten vanhuutta, entropiaa, eutanasiaa. Romaanimuodossa kirjailija tuntuu imitoivan entropiaa antaessaan sen kaiken aikaa luhistua, hajota ja haalistua. Monenlaiset kerronnan keinot ovat käytössä; enimmäkseen romaani vaikuttaa esseemäiseltä vuodatukselta, mutta sekaan mahtuu myös lähes kaunokirjallisesti kehiteltyjä henkilöitä fiktiivisesti uskottavan tuntuisissa tilanteissaan – kunnes kirjoittaja taas vetäisee maton lukijan alta ja aloittaa uutta jaaritusta uudesta kohdasta. Sekaan mahtuu myös uskomattomia päähänpälähdyksiä, joista on vaikea sanoa, yrittääkö kirjailija yllättää lukijan kliseillä vain omaperäisyyksillä. Tyylikeinot eklektisessä proosassa ulottuvat ”rikkiviisaasta” luennoinnista kummallisiin pastisseihin, jotka muistuttavat Minna Lindgrenin tapaa esitellä radiossa oopperoita; ikään kuin Tokarczuk ei kertoisikaan omaa tarinaansa vaan referoisi jotain kuulemaansa ja viljelisi sekaan halpaa ironiaa, ettei lukija vain erehtyisi pitämään häntä naiivina.

Jossakin kohdassa sanotaan, että ihminen tarvitsee joko lintu- tai sammakkoperspektiivin, koska kaikki niiden väliltä johtavat kaoottiseen kuvaan maailmasta. Hyvin sanottu, mutta Tokarczuk itse ei yllä sen paremmin linnun kuin sammakonkaan tasolle, joten tuloksena on melkoista höttöä, syvällisyyksiksi naamioituja itsestäänselvyyksiä, tekohenkevää jaarittelua ja pateettista tunnetöhnää.

En jaksa lainailla kirjan kaamean kvasirunollisia ja pateettisia kielikukkasia. Sanoisin, niin kuin Lenin sanoi Dostojevskista – ”ylen ällöttävää” – paitsi että minä en ole Lenin eikä Tokarczuk ole Dostojevski, läheskään. Samoin kuin viime syksynä Don DeLillon Omegapisteestä kirjoittaessani, Vaeltajat on mielestäni lähinnä sen romaanin idea, joka Tokarczukin olisi pitänyt kirjoittaa: nyt ei näy rakennusta vaan hyvin monimutkaiset rakennustelineet, jotka eivät tunnu pysyvän pystyssä yksikseenkään. Se on valitettavaa: epäromaaninkin olisi löydettävä lukijansa.

Arto Virtanen