Lassi Hyvärinen, Keisarin tie

Lassi Hyvärinen: Keisarin tie. Runoja, 98 s. Otava 2012.

Kulkien ihmeteltävä

Lassi Hyvärisen toinen runokokoelma Keisarin tie on täynnä vallatonta energiaa, samantapaista kuin kulkurien tai paimenten romantiikassa, luonnosta kaupunkiympäristöön. Siinä on jotain ärsyttävän pittoreskia, kuin joku uhmakkaasti viheltäisi vanhaa sävelmää. Kuitenkin siinä on painoa, sitä voisi parhaiten kuvata eeppisenä runoelmana.

Kokoelma tiukkuu viitteistä tiheää kieltä. Viitteiden ja kielen soinnillisuuden takia sitä on helppo uppoutua lukemaan säe säkeeltä ja sitten havahtua siihen, ettei ole missään vaiheessa käsittänyt missä mennään, mutta hauskaa on ollut.

Selvää on, että Keisarin tien yksityiskohdat ovat täynnä kirjallista perinnettä, sen muoto periytyy merkittävästi kokeelliseksi kutsulta runoudelta, mutta itsessään se on aivan jotain muuta. Pahimmassa tapauksessa se on vain taidonnäyte, joka kykenee häkellyttämään lukijansa, parhaassa tapauksessa se nytkäyttää liikkeelle jotain – en tiedä mitä.

Jos taipuisin taidonnäytehypoteesini puoleen, ryhtyisin etsimään vastauksia rakenteeseen kulttuurin perinteestä. Keisarin tie voisi olla pastoraalirunoutta, tai burleski, jonka ylevä kieli kätkee perin arkisen aiheen. Se mainitsee Gustav Mahlerin 9. sinfonian, jolta se on ehkä lainannut neliosaisen perusrakenteensa, ehkä paljon muutakin. Ja onhan siinä pittoreskia krumeluuria, jota pitää yllä paikoin luontevan, paikoin teennäisen ylevä kieli. Enkä tarkoita teennäistä moitteeksi.

Mutta tämä ei selitä kokoelman mukaansatempaavuutta ja viihdyttävyyttä. Luettuaan ei ole vain vakuuttunut jostain epämääräisestä moniaineksisuudesta, vaan siitä, että kirja todella on erilainen toisella lukemalla, sen olemus muuttuu. Kaikkea ei voi saada kerralla: kun tarkentaa kielen rytmiin, unohtaa tarkkailla asemoinnin rakenteita, kun taas katsoo niitä, menettää merkitystä, ja kun seuraa merkitystä, hukkaa rakenteen. Alkaa näyttää siltä parhaalta tapaukselta, koska tilanne ei turhauta.

Jokainen sivu näkyy olevan tarkkaan asemoitu. Lukiessa siihen ei juuri kiinnitä huomiota, mutta selatessa seikka on ilmeinen.Runojen asettelu voi saada aikaan kuulokuvan päällettäisistä säkeistä, teksti aivan kaipaa tulla ääneen toteutetuksi. Sivunumeroita ei ole. Runoelman soinnillisuus korostuu, tekstistä on vaikea lainata näppäriä katkelmia, kuin nostaisi kulhollisen vettä ja yrittäisi selittää, että se on pala virtaa ja totta kai siinä on rakenne. Joki tai virta – ei pelkästään filosofinen idea merkitysten virran jatkumosta, vaan todellakin vuo. Tähän runous tarvitsee muotoa, pitääkseen piirissään. Säkeet “Ajurilla ei ole ruoskaa. / Hevoset kulkiessaan / yhä ihmettelevät sitä” kuvaavat lukemisen kokemusta.

Taaksepäin katsoen juuri tämä kirja voisi tarjoutua synteesiksi Suomessa viime vuosina kirjoitetusta monenlaisesta lyriikasta. Se muodostaa ison ja jatkuvan kokonaisteoksen, kuten Saila Susiluodon Carmen tai Teemu Mannisen Futurama.Se kytkeytyy tunnistettavasti modernistiseen perinteeseen, mutta varmasti sitä tullaan nimittämään kokeelliseksi. Keisarin tie kuitenkin ylittää tällaisen esteettis-poliittisen tilauksen. Naurun voimalla.

“Pitkospuilla itses kohtaat! Vaan entäpä / kun loppuvat ne? Kohtaat uuden / itsen! Ja taas uuden! Itset / monistuvat luonnon armollisessa / armottomuudessa!” Katkelma heijastaa Keisarin tien naurua. Kuje on rakenteissa, merkityksen moneudessa ja täydellisessä yllätyksellisyydessä.

Nauru ei kohoa vain sutkauksesta, vaan ymmärryksestä. Keisarin tie kirjoittaa tästä maailmasta, jossa elämme. Ei ehkä tavoitellen juuri sen tyyppikuvia, sille ominaista puheenpartta, vaan etäämpää. Pukien sitä uudelleen. Kirjallisten viitteiden täyteys ei merkitse sitä tavallista kuivaa kirjallisuustriviaa, vaan se muistuttaa paremminkin hengitystä, verenkiertoa tai rytmiä. Sen vuoksi kai luemme, emmekä siksi, että osaisimme panna viitteet paikalleen.

Kokoelman miljöö on helposti tunnistettavaa maisemaa. Sen läpi kuljetaan pysähtymättä, olemassaololla ei ole huonetta, vaan katua, tietä, jokea, väylää. Toisinaan syntyy omituinen tunne, kun teksti työntää lukijaansa eteenpäin, vaikka kuinka haluaisi hetken katsoa jotain luvatta, tätäkin kohtausta saa vain vilkaista: ”Tyhjä roskainen pääkatu, / ainut liike surkea rapina / kun pahuus konttaa / koruliikkeen lasinsiruissa. // On katsomuksellinen ristiriita, / hetki, jolloin et tiedä / nukkuuko mestari / vaiko sittenkin opetuslapset.” Kiasmi ja paradoksi vallitsevat, taivaalle katsomalla ei saa selvää onko aamu vai ilta. Kulkurien ja paimenten romantiikka on Keisarin tien tapauksessa kuitenkin surullisen hahmon ritarin romantiikkaa, olkoon sitten pikareskilyriikkaa.

Esimerkiksi kokoelman kolmas osa tarttuu työhön burleskin elkein. Se onnistuu hajottamaan uraelämän heleiksi sirpaleiksi niin ufojen kuin työnhakijankin silmissä, kun ihmiskuntaa parhaiten edustava musiikki vaihtuukin ammatinvalintaoppaaksi. Korkealentoisen unelman katkaiseminen tuolla järisyttävällä banaliteetilla pakottaa ajatukseen: kyllä, mehän yhtenään asetamme ammatinvalintaoppaan musiikin edelle, mutta vieraiden tullen siivoamme oppaan piiloon.

Näiltä sivuilta voi tavoittaa myös jotain koko teoksen motivaatiosta. Se taipuu paremminkin romanttisen ironian kuin postmodernin nihilistisen ironian puoleen: ”No nykyään kuuntelen lähinnä / Mahlerin 9. sinfoniaa, / siitähän minä sain päähäni / tämän onnettoman kirjan // lapsenuskosta, että kävely / hälyisen keskipäivän tähdettömässä yössä / johtaa illaksi joen törmään / tutun radistin pihaan”. Rivit puhuvat teoksen lähtökohtia ja toteutuvat sen lopussa, runoelma kommentoi itseään ja siten rakentaa omia rajojaan. Ja ne rajat ovat nyt tärkeitä, alueiden täsmentäminen, väylien ohjailu ja kulun vääjäämättömyys on selvää. Siihen määränpäähän kulkee jokainen hevonen piiskaamattakin.

Neljännen osan lopussa tunnetilojen ailahtelu muuttuu hetkeksi, kuolemantanssin sävyt ovat teräviä, ”hiljaisuudessa huutavat aivot” ja seuraavaa sivua silmäten ”sanan kuolemaksi” nimitetty hetki on melodramaattinen, ja koominen. Sana ei kuitenkaan ole pelkkää paperia, vaan se on tullut lihaksi. Hälyn läpi lapsenusko vie loppuun. ”Ei requiem, / vain tervehdys pimeyteen. // Duuri, / öisen joen, // Ikuinen lähteminen”. Lapsenuskon asettaminen elämänkaarta kannattavaksi tekijäksi tuntuu tärkeältä ja todelta. Kun Keisarin tie on kuljettu, matkalla vertyneet ja uupuneet jalat seisahtuvat Styksin rantaan. Teos kirjoittaa itsensä loppuun, se eli miten eli ja kuolee hyvään pimeyteen.

Lapsenusko kantaa tässäkin: yksittäinen teos voi ojentaa joskus lukijalleen sirusen runouden luonteesta. Se ei olisi mahdollista ilman naurua ja vilpitöntä siirtyilyä koomisesta traagiseen, eikä se olisi mahdollista ilman kykyä rallattaa ja viihdyttää. Ja tiedän, mitä se saa liikkeelle: verenkierron ja syvät henkäykset.

Maaria Pääjärvi