Kai Häggman, Sanojen talossa

Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. Tietokirja, 528 s. SKS 2012.

Sanojen talolla oli sananvaltaa

Kai Häggman aloittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historian toisen osan Sanojen talossa niin räväkästi, että lukijaa hykerryttää ja vähän ällistyttääkin. Alkutöräyksessä, jonka otsikkona on ”Kaarle Krohn tarttuu hetkeen”, Häggman referoi SKS:n esimiehen Kaarle Krohnin vuosikokouspuhetta, jonka tämä piti 1.6.1918, ja antaa muutamin lujin vedoin sen näkemyksille taustoja sitomalla ne aikaan ja paikkaan eli historialliseen tilanteeseen.

Krohn kiitteli aluksi kansamme ”syviä rivejä” eli punakaartilaisia siitä, että nämä olivat ymmärtäneet olla kajoamatta seuran kulttuuriaarteisiin – myöhemmin teoksessa tosin käy ilmi, että nämä kulttuuriaarteet lojuivat jo valmiiksi sekaisina pinoina pitkin nurkkia.

Sen jälkeen Krohn teki vähän kulttuurihistoriaa ja hahmotteli uutta poliittista ohjelmaa. Hänen mielestään itsenäisen Suomen johtoon oli saatava kuningas. Kuninkaan johdolla suomalaiset voisivat tulevaisuudessa hankkia aluelaajennuksia ja toteuttaa haaveet Suur-Suomesta. Saman tien hän esitti näkemyksen, että nyt oli käsillä Suomen uusi itsenäisyys. Se ensimmäinen sijoittui viikinkiaikaan rautakaudelle.

Jo saman vuoden syksyllä Krohn julkaisi teoksensa Kalevalankysymyksiä I-II, jossa hän esitti todisteen suomalaisten ensimmäisestä itsenäisyydestä. Hän totesi suomalaisen kansanrunouden kertovan historiallisista tapahtumista. Kalevalassa kyllä oli ”huomattavaa hempeämielisyyttä”, joka ei oikein sopinut viikinkiajan sankareille, mutta se taas oli nössön Lonnrotin syytä.

Krohnin puheessa tulee esiin monta paradoksia, joilla on ollut pitkät seuraukset. Punaiset edustivat kansan ”syviä rivejä”, mutta toisaalta ”kansamme syvät rivit” edustivat juuri sitä aitoa ja alkuperäistä suomalaisuutta, joka oli SKS:n miehille – miehiä he tosiaan olivat – pyhää. Hankala tapaus.

Kun sitten päätettiin, että kansan ”syviltä riveiltä” oli saatava talteen kerätyksi kaikki suomalainen kansanrunous heimokansoja myöten viimeiseen säkeenrepaleeseen saakka, oltiin jo käytännön ongelmissa. Tehtävä oli melko laaja, ja toisekseen: mistä löytää ne ”aidot” ja pyhät ”syvät rivit” – ne jotka SKS:n varaesimiehen (1918) Kustavi Grotenfeltin mielestä eivät kylläkään tarvinneet yhtä paljon äänioikeutta kuin sivistyneemmät ja varakkaammat.

Kansanrunoudentutkimus kehittyi Suomessa nopeasti kansainväliseksi huipputieteeksi. Ei ollut helppoa silläkään: oli vahvasti näyttöä siitä, että kansanrunous oli liikkuvaista sorttia ja oikeastaan kansainvälistä tavaraa, mutta silti se oli leimallisesti suomalaista ja kertoi muinaisen valtakuntamme suuruuden ajoista. Sovita siinä sitten sanasi tieteenparadigmaan. Kalevala-tutkimuksesta onkin ajan mittaan tullut esimerkkitapaus siitä, miten notkeasti tutkimus seuraa poliittisia ja kulttuuripoliittisia suhdanteita.

Päälle päätteeksi SKS:n tallennusprojekti alkoi eskaloitua. Nyt piti kansanrunouden lisäksi kerätä kaikki kansankielen sanat.

Kansankielen puhtautta uhkasivat monet vitsaukset. Nykyaika turmeli nopeasti kansankielen aitoutta, joten oli hakeuduttava taajamien ulkopuolelle ja varmuuden vuoksi kauas esimerkiksi rautatieasemista, jotka levittivät epäpuhtautta. Siispä korpeen haastattelemaan vanhoja ukkoja ja akkoja. Heidän puheistaan tosin oli vaikea saada tolkkua: hampaattoman suun tuottama artikulaatio oli melko epäselvää eikä muistikaan yltänyt aivan kalevalaisiin aikoihin. Piti ehkä korjaillakin aidommaksi?

Kansankielen keruuta muuteltiin ja laajennettiin moneen kertaa, ja välillä juolahti mieleen sekin, että vuosikymmeniin venyneen keruun aikana murre muuttui. ”Alkuperäisen” kansankielen löytäminen alkoi olla entistä vaikeampaa. Tallennushankkeet ylsivät melkoisiin mittoihin viimeistään siinä vaiheessa, kun suomalaisista ja heidän asumuksistaan piti saada valokuva.

Kaikkinensa SKS:n keruiden laajuuden ja niiden hyödyntämisen välillä on ilmeinen epäsuhta. Tavaraa on tavattomasti, valmista tulosta vähänlaisesti. No, kansankielen sanakirja eli nykyinen Suomen murteiden sanakirja on Kotimaisten kielten keskuksen voimin nykyään (2012) ehtinyt painettuna sanaan ”kurvottaa”, ja nettipilottina on valmiina väli ”kur- kyntsöttää”. Suur-Suomi-hanketta yritettiin vauhdittaa 1940-luvun alussa, mutta niin sanoakseni pikkuista vaille jäi sen toteutuminen.

SKS:lle delegoitiin itsenäisyyden – sen toisen – alussa paljon sellaisia tehtäviä, jotka oikeastaan kuuluivat valtiovallalle. Tässä aluelaajennuksessa oli suurta hyötyä siitä, että SKS:n miehillä oli hyvät yhteydet hallitukseen etenkin E. N. Setälän toimiessa senaattorina. Eduskuntakin oli yleensä suopea SKS:n hankkeille, kun nuorta kansallisvaltiota rakennettiin myös kulttuurin rintamalla.

Valtiovallan suopeus toi SKS:lle merkittävän aseman muun muassa kaunokirjallisuuden edistämiseen myönnettyjen apurahojen jakajana. Tämä tehtävä ei ollut vaikea, sillä niin apurahojen myöntäjät kuin niiden saajatkin löytyivät monesti aika läheltä. Venäjällä nyttemmin käyttöön otettu, Putinin ja Medvedevin tunnetuksi tekemä vuorovetotaktiikka keksittiin sekin siis Suomessa ja SKS:ssä.

Ns. kansallisten tieteiden alalla SKS:llä on ollut lujat siteet Helsingin yliopistoon; samat miehet hääräsivät kummassakin. Tästä asetelmasta on seurannut monia kovia riitoja milloin minkäkin virantäytön yhteydessä.

Nykynäkökulmasta katsellen SKS:n jotkin vaiheet antavat aiheita ilosteluun. Mutta toisaalta on sanottava, että SKS on saanut paljon aikaan. Monet sen asettamista kulttuuri- ja tiedepoliittisista tavoitteista ovat toteutuneet. Monesta SKS:n aloittamasta hankkeesta on värikkäiden vaiheiden jälkeen tullut merkittäviä tutkimuslaitoksia, joista nykyisin kyllä sammutellaan valoja.

Häggmanin kuvamaa ajanjakso 1890-luvulta talvisotaan oli SKS:n suuruuden aikaa. Sen jälkeen seuran asema on vähitellen murentunut. Erikoista kyllä, näinä aikoina saattaa jo tulla ikävä SKS:n kaltaista tieteellistä seuraa, joka puhuisi suomenkielisen tieteenteon puolesta ja tukisi ns. kansallisten tieteiden asemaa.

Muuan yksityiskohta terminologian muuttumisessa kertoo paljon. Jo Irma Sulkunen käytti seuran historian ensimmäisessä osassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831-1892 (2004) ”kansallisuusaate”-sanan sijasta termiä ”nationalismi”. Häggmanin tehtäväksi jää enää lyödä loppuniitti kiteyttämällä ero sanapareihin ”meidän kansallisuusaate – muiden nationalismi”.

Kai Häggman on semmoinen kirjoittaja, että hän ei kuvia kumarra. Notkea kielenparsi ja tasokkaasti vino huumori tekevät hänestä aivan pitelemättömän. Hän saattaa suvereenin juohevasti ja joskus vähän kulmikkaamminkin nostaa esiin asioita, joita tilaaja ei ehkä priorisoisi ihan etualalle. Sitä sanotaan historiantutkimukseksi.

Lasse Koskela