Jennifer Egan, Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Romaani, 412 s. Suomentanut Heikki Karjalainen. Tammi 2012.

Kaikki tiet vievät nykyhetken ohi

Jennifer Egan on kirjoittanut hämäävän romaanin rock-kulttuurin katinkultamaailmasta. Sen aloitusluku, joka esittelee kleptomaniaan taipuvaisen levy-yhtiön pomon assistentin, on niin turvallisen tuttua ja lähes perinteisellä tavalla hyvää kerrontaa, että lukija saattaa mielessään ruveta valmistelemaan itselleen kohtuullisesti ravitsevaa lukunautintoa.

Jo toisessa luvussa romaani alkaa herätellä lukijan epävarmuuden tuntoja. Voipi tietysti olla, että joku toinen lukija kulkee kerronnan virtauksissa kuin kala vedessä, mutta minä tunsin suuren osan ajasta olevani pihalla kuin tarhakäärme. Tulee uusia lukuja ja kerronta kolistelee eteenpäin, mutta hämmennys lisääntyy: kertoja tuntuu siirtyvän aina uuteen paikkaan, yllättäville aikatasoille, ja lukija alkaa jo kiivaasti pohtia, miten nämä eri tasot, tuokiot ja odottamattomat seikkailut kytkeytyvät toisiinsa. Silloinkin, kun romaanissa vajotaan nostalgisiin muistoihin, kertomuksen kuva tuntuu hajoavan reunoilta ja lukija yrittää haukata tarinasta helppoja samastumis- ja eläytymispisteitä.

Toisin kuin jossain George Roy Hillin Puhalluksessa, tässä tarinassa hämäyksen kohde ei ole kukaan romaanin henkilöistä, ei mafia, ei pörssiyhtiö tai vedonlyöntifirma, vaan lukija itse: kun kirjan on lukenut läpi, sen haluaisi lukea heti uudestaan tajutakseen, mitä siinä oikeasti tapahtui. Koko teoksen ansio tuntuu olevan siinä, että se pakottaa meidät hahmottamaan romaanin arkkitehtuurin tai maantieteen tai arkeologian uudella tavalla.

Aika suuressa hämäyksessä tapahtuu vaikka mitä. Jonkinlainen punainen lanka – joka katoaa pitkiksi ajoiksi näkyvistä – on varastelupakkomielteensä kanssa omaa oikullista elämänpolkuaan kulkeva Sasha. Hänen pomonsa on Sow’s Ear -levy-yhtiön pomo, joka on itse häärännyt myös esiintymislavalla punk-rokin vuosikymmenellä. Yhtyeen nimi oli vastenmielisen provosoivasti Liekehtivät dildot. Scotty Hausmann on comebackia yrittävä loppuun palanut slidekitaristi. Bosco taas on entinen lavaesiintymisen dynamo, joka nyt, masentuneena ja ylilihavana suunnittelee itsensä myytiksi tekevää ”itsemurhakiertuetta”. Ja on paljon aikoja ja paikkoja, kuten Afrikan-safari, Napoli, Pompeji, joihin lukija haluaisi sisälle, mutta jotka liukuvat kumman unenomaisina ohi: lukiessa tulee tavan takaa sellainen tunne kuin yrittäisi palauttaa mieleensä edellisyönä näkemäänsä unta ja on saamaisillaan kosketuksen, mutta ei lopultakaan osaa varmasti sanoa, tapahtuiko se juuri näin vai onko mukana jo omaa rekonstruktiota.

Lukiessani tätä romaania kuljetin mielessäni mukana kahta muuta amerikkalaista teosta, Jonathan Franzenin Vapautta ja Michael Cunninghamin romaani Illan tullen. Franzen kulki mielessä sen takia, että nämä teokset muistuttivat kokonaisvisioltaan toisiaan, mutta siinä, missä Franzenin romaani pysyi koko ajan koherenttina ja antoi lukijalle mahdollisuuden lisätä omia ymmärryksen palikoitaan kirjan tukevasti koossa pysyvään rakennelmaan, Aika suuri hämäys liikahtaa häiritsevästi joka kerta, kun lukija yrittää asettaa palikan joidenkin aiempien palikoiden päälle. Franzenin kirjan Richard Starkia vastaavia rokkarihahmoja Jennifer Eganin romaanissa on monia, Lou, Scotty ja Bosco, mutta Richardin mukavan charmin sijasta he ovat kaikki levottomuutta herättävän ambivalentisti kuvattuja, ihan kuin joku Iggy Pop yrittäisi kuvailla joitakin kaikkein unohdetuimpia bändikavereitaan vuosikymmenien takaa.

Cunningham puolestaan keikkui mielessä siksi, että Illan tullen ja Aika suuri hämäys ovat kumpikin läpikotaisin kulttuurinsa kyllästämiä. Myös Cunninghamin teosta pidin hyvin arvokkaana, varsinkin, kun juuri sitä lukiessani tv:n Ava-kanavalta tuli mainio Taidemaailman huipulle -tositelevisiosarja.

Tekee mieli sanoa, että Aika suuri hämäys on kafkalainen romaani hyvin epäkafkalaisella tavalla. Tähän saakka lähes kaikki kafkalaiset romaanit ja novellit ovatkin lähinnä matkineet Kafkaa yrittäessään päästä hänen normittomaansa hänen kielensä kautta. Egan sen sijaan luo oman kielensä normittomuudet. Romaanissa on esimerkiksi lähes kahdeksankymmenen sivun mittainen luku, jossa kaikki on kerrottu power point -esityksinä. Vaikka tekstiä on vähän, se on työlästä luettavaa, sillä kirjan sivulle painetut kaaviot ovat tylsän näköisiä: näinkö kauas ihminen on vieraantunut itsestään yrittäessään ilmaista päänsä tapahtumia?

Paitsi kafkalainen, Eganin romaani on postmodernisti proustilainen teos. Kun Proustin romaanisarja on jättiläismäinen yritys tunkeutua kadonneeseen aikaan, Aika suuri hämäys kertoo vaikeudesta tai mahdottomuudesta olla täydellisesti läsnä nykyhetkessä: nykyhetki on unta, muut ajat piirtyvät selkeämpinä ja ennen kaikkea realistisempina mieleemme. Vain muistin ja muistojen avulla pystymme välttävästi suunnistamaan nykyhetkessä, jossa olemme enimmäkseen eksyksissä. Romaaninsa motoksi Egan onkin valinnut Proustia, ja sitaatin viisaus alkoi ainakin minulle vähin erin kirkastua vasta kun olin paikoin hyvinkin turhautuneena lukenut kirjan läpi. Sitaatin loppuosa kuuluu:

”Tuntemattomat tekijät ihmisen elämässä ovat samankaltaisia kuin luonnossakin; tieteelliset keksinnöt saavat ne perääntymään, mutta eivät poista niitä.”

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on uudenlainen, selvästi uutta etsivä romaani, ja lukijan se haastaa mukaan pikemminkin prosessiin kuin houkuttelee lukukokemukseen.

Suomennos on enimmäkseen kivasti rullaava ja välittää hienosti hiuksen verran fokuksen viereen vinksahtaneet näkökulmat. Jotkut erisnimivirheet hivenen ärsyttivät: Chryssie Hynde ja Cindi Lauper, kun pitäisi olla Chrissie ja Cyndi. Jotkut suomennosratkaisut olivat minulle liikaa, kuten ”musiikki otti suoraan yhteyttä hänen keskushermostoonsa”, ”hänet valtaa syvä, pahoinvoiva raivo”, ”maanisuutta kuhiseva punapää”, ”hän oli päällystänyt maanteitä ihmisluilla”, ”Pilvi saa sun näkösi puuroutumaan” ja ”(Ted) tunsi myrkkypisaran sydämessään”, joka kuulostaa vähän samalta kuin Ilkka Kanerva sanoessaan, ettei hänen ”sydämessään ole rikoksen muruakaan”. En halua sanoa, että Heikki Karjalaisen suomennos olisi jotenkin huono, mutta mielestäni kieltä pitää yrittää huoltaa silloin kun kriitikkona saa siihen tilaisuuden.

Arto Virtanen