James Joyce, Kamarimusiikkia

James Joyce: Kamarimusiikkia. Runoja, 60 s. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2012.

Rakkauden puhtaat kasvot

James Joycen esikoisrunokokoelma on yllätys. Haastavien, kiinnostavien ja palkitsevien romaanien jälkeen on kuin astuisi puhtauden pyhäkköön. Kaukana on kavala maailma – mitä nyt vähän rakkauden ratakierroksille esteitä heitteleekin.

Ideallisen kauneuden ja hyvyyden tavoittelu, onnen varjelu ja lemmen lapsenomainen vuodattaminen täyttää sivut. Nuori ja kaunis rakastettu saa kirjoittajan haltioitumaan, sanat eivät tunnu riittävän. Rakastetun kutsumanimille ei ole loppua: kyyhkyni, kaunokaiseni, armaani, taikakorvani.

Nuorikko on hehkeä ja siro Nora Barnacle, tyttömäinen nainen, jonka kanssa kirjailija eli elämäänsä lemmekkäästi ja myrskyisästi. Kokoelma on omistettu hänelle.

Kokoelma ei niinkään kuvaa sitä, millaista Joycen ja Noran välinen rakkaus oli, vaan yhden puolen siitä ja toiseksi millaisen kirjailija sen ehkä toivoi olevan. Tyyli on valinta, Joyce kirjoitti kokoelman ollessaan vasta 25-vuotias.

Palavasydäminen kirjoittaja voi vaivoin pidätellä itseään: tulen kuin ”tuoksuva tuuli”. Hän on valmis rakkautensa suloiseen vankeuteen. ”Myötä kiedottujen käsiesi… / yö vie minut sinne missä pelkoni / eivät enää käy meitä vaivaamaan. / Vaivun yhteiseen uneen syvään.”

Kauniita, puhtaita ja vastustamattomia Joycen säkeet ovat myös rakkauden uhan edessä: ”Läpi silmiesi peilin kirkkaan, / läpi suudelmien pehmeän huokauksen / jylhät tuulet hyökkäävät ahdistamaan / varjoisaa puutarhaa rakkauden.”

Runoissa viivähdetään huokausten ja hehkun pauloissa. Rohkeimmillaan vilahtaa sulopovi tai neitsyyden merkkinä hilkka, jonka runominä toivoo jo avautuvan. Rakkaus on myös onneton, kirjoittaja näet tunnistaa, miten ”sydämesi surua ennustaa”. Murhetta purkaessaan Joyce käyttää kirjallista taustoitusta, kivinen etappi lie ollut helpompi taittaa siten.

Itseään runominä puhuttelee ylevästi, ”kohoa sieluni”. Kun hän palaa maan pinnalle, hän tulee ”hellästi viekoittelemaan”. Voimansa tunnossa hän ohittaa jumalallisenkin, ”sillä jumalallista halveksin”. Omaa kypsymistä ja rakkauden olemusta avaa havainto: ”Tunnustan pahuutta hellyytesi olevan.”

Musiikki läpäisee kokoelman, on sen rakenteessa. Laulavuus, soinnikkuus ja jäntevä rytmi tuntuvat. Runoilija tähtää huippukohtaan, tietää mistä alkaa purkaus, missä on coda. Joyce oli lahjakas laulaja, ja musiikista oli vähällä tulla hänen taiteensa kenttä.

Runokokoelmalle sopii selitysteokseksi, kontrapunktiseksi vastaääneksi Joycen kirjekokoelma Pyhä, rivo rakkaus, Kirjeitä Noralle (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas, 2012). Teos avaa rakkauden ja todellisuuden toisten oven. Joyce toteaa kirjeidensä olevan hävyttömiä ja rivoja, puhtaita, pyhiä ja hengellisiä. Häntä vetää Noran puoleen hellän, ihailevan ja säälivän rakkauden lisäksi villi ja julma hulluus, kesytön ja eläimellinen himo. Hän tuntee rakkauden puhtaan ja pyhän liekin, mutta toivoo toisaalta olevansa Noralle lapsi, äidin oma rangaistava pienokainen. Hän kaipaa ruoskimista, naista istumassa reidet hajallaan kasvot vihasta punaisina keppi kädessä piiskaamassa häntä.

Tämä kirjapari auttaa punnitsemaan James Joycen pyhän ja puhtaan, rivon ja riettaan rakkauden kuvaa. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt miehen työn suomentajana ja selitysten ja esipuheiden kirjoittajana.

Matti Saurama