Helene Schjerfbeck, Silti minä maalaan

Näkyykö metsä puilta, entä metsänhoitaja?

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. Taidekirja, 301 s. Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi. SKS 2011.

Uhkea taidekirja herätti mahtavat odotukset.

Sisältäähän se kärsimyksien täyttämän taiteilijaelämän kokeneen Helene Schjerfbeckin ennen julkaisemattomia kirjeitä pitkäaikaiselle luottoystävälle, maalarisisko Maria Wiikille, juuri niinä vuosina (1907–1928), joihin mahtuu Helenen kahdesta rakkaustarinasta jälkimmäisen nousu ja tuho kaikkine väärinkäsityksineen ja pettymyksineen. Ystävätär tiesi taatusti – kuten tiesi toinenkin kirjeissä monesti mainittu Marianne Stokes – kuka oli Helenen ensimmäinen saman lajin pettymys, kihlauksensa purkanut englantilainen sulhanen, kaikkien muiden paitsi St. Ivesin taidepiirien mielestä pelkkien arvailujen varaan jäänyt.

Ruotsalainen Schjerfbeck-spesialisti Lena Holger on käännellyt Gyllenbergin säätiön kokoelmaan kuuluvia 212:aa kirjettä seitsemän vuotta, valinnut niistä 125, sekoittanut ja pilkkonut koko homman niin pieniin osiin, että oman lukunsa ovat saaneet jopa säähavainnot. Elämäni miehet -teemaa on kuitenkin turha etsiä kahdeksastatoista aihepiiristä. Myllerryksen varttuneen Helenen elämässä aiheuttanut, häntä nuorempi Einar Reuter, alias H. Ahtela, kulkee mukana läpäisyperiaatteella, ja englantilaisesta sulhasesta lukija kuvittelee nokkivansa silloin tällöin muutaman jyvän.

Kommentit Reuterista ovat suhteen eri vaiheissa sävyiltään toisenlaista luettavaa kuin ovat Helenen ja Einarin omassa kirjeenvaihdossa. Mies esitellään milloin hra Reuterina, milloin metsämiehenä, metsäihmisenä tai metsänhoitajana.

Rakenneratkaisusta eli kirjeiden lajittelusta kahdeksaantoista enemmän tai vähemmän keinotekoiseen teemaan johtuu, että samoja kirjeitä veivataan edestakaisin monen kertaan, kronologia murtuu ja tulee toistoja. On vaikeaa nähdä metsää puilta, jotka on vielä pilkottu pikkuhaloiksi. Miltä olisi maistunut yhdeksästoista teema eli kirjeet sellaisenaan kronologisessa järjestyksessä?

Nykytiedon kontrastisessa valossa koskettavimmaksi jää ikääntyvän erakon karu arki sitä taustaa vasten, että huikea legenda oli jo syntymässä. Entinen kosmopoliitti eli jumittuneena pienellä paikkakunnalla, jossa pikkupojat huutelivat hänen ja hänen äitinsä perään. Oma ateljee puuttui ja mallien kanssa oli ongelmia. Helene kirjoitti väsymyksestään, vaivoistaan, sairauksistaan, raha- ja kotitaloushuolistaan ja haaveili paitsi Pariisista myös Gausdalista, norjalaisesta tunturihotellista. Hakemallakaan ei kirjasta löydy, että vanheneva taiteilija olisi tunnustanut edes luottoystävättärelleen kustantaneensa unelmiensa tunturihotelliin Reuterin, joka samalla matkalla löysi toisen, itseään pari vuosikymmentä nuoremman. Draama selviää parhaiten kuvituksesta. Suru-nimisen harjoitelman Schjerfbeck maalasi 1919 sen jälkeen, kun oli saanut tiedon Reuterin kihlauksesta.

Schjerfbeckin kirjeitä, joita tunnetaan noin 2000, on hyödynnetty myös romaani-, teatteri- ja kuunnelmamateriaalina. Korrekti kirjekirja ei tähänastisia Schjerfbeck-käsityksiä mullista, syventää tosin.

Ruotsinmaalaiselle Holgerille lienee pikkuasia, oliko Hyvinkää Schjerfbeckin aikana kaupunki vai kauppala, tai minkä niminen oli se K-kirjaimella alkava itäsuomalainen kaupunki, johon Reuter muutti. Nämä kohdat olisi kannattanut suomalaiselle lukijakunnalle korjata.

Kaisu Mikkola