Helena Ruuska, Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu. Elämäkerta, 501 s. WSOY 2012.

Leuka pystyssä

Kuin linnun kirkaisu noudattaa elämän esittelyssä turvallisen kronologista ratkaisua. Esipuheenomaisen kuolinkuvauksen jälkeen Helena Ruuska aloittaa Marja-Liisa Sairasen lapsuudesta Savossa. Elämäkerran viimeisessä kuvassa on Marja-Liisa Haavikon kuolinilmoitus. Sairasen ja Haavikon välissä Marja-Liisa ennättää olla Vartiokin, ja sillä nimellä hän jää elämään kaunokirjallisuuteen.

Aila Meriluodon mukaan Marja-Liisa oli kouluaikanaan ”upea, hoikka ja pyöreä oikeista kohdista”. Nuori Marja-Liisa oli myös varsin itsetietoinen ja sillä lailla sietämätön, kuin vain vetovoimaiset neitoset osaavat. ”Mutta kun on niin peevelin hauskaa katsella toisten tyttöjen venähtäneitä naamoja, kun saan kenet vain haluan”, paljastaa Marja-Liisa kirjeessä veljelleen.

Iän myötä Marja-Liisan tenho ei tunnu heikkenevän, mutta itseironia onneksi enenee. Loppuaikoinaan Marja-Liisa paljastaa Matti Suurpäälle, mitä varten hänellä on mainoskuvassa tupakka suussaan: ”Tupakan takia leukaa voi pitää pystyssä ja silloin ei kaksoisleuka näy!”

Marja-Liisan nuoruuden päiväkirjat ja kirjeet ovat ryöpsähtelevää ja ryntäilevää tekstiä, huutomerkillistä teinisykettä. Niistä voi kuitenkin jo aavistella legendaarisen puhujanlahjan. Valter Vartio, Jarno Pennanen ja Anja Vammelvuo ovat rohjenneet arvella, että Marja-Liisa saattoi olla parempi kertoja kuin kirjailija.

Kirjallisen uransa Marja-Liisa aloittaa lyyrikkona, mutta jo 1950-luvun puolivälissä hän väheksyy omia runojaan. Brita Polttila muistelee, että Marja-Liisa ei koskaan täysin sisäistänyt modernistien normeja. Olisi pitänyt olla pikkuironinen ja asiallinen, mutta Marja-Liisa oli impulsiivinen ja pursuava. Elämäkerrassa on pätkiä Vartion romaanien käsikirjoituksista, joiden yliviivauksista käy ilmi, miten editoija Tuomas Anhava rakensi vartiolaista ääntä modernismin hengessä.

Jouni Tossavainen lytisti Ruuskan peräti tomerasti Kiiltomadossa. Olen osin samaa mieltä Tossavaisen kanssa: Ruuska osoittelee paikoin laiskantökerösti yhteyksiä Vartion kaunokirjallisuuden ja elämän välillä (”novellin vahva ulkopuolisuuden tuntu on kuin itse koettua”). Ja on noloa, että valokuvassa (s. 78) Marja-Liisaksi väitetään väärää henkilöä.

Mutta on monia asioita, joissa Ruuska onnistuu. Hän luo uskottavasti illuusion, että näkökulma on Marja-Liisan. Marja-Liisalla on unia, unettomuutta, migreeniä, kilpirauhasongelmaa ja endometrioosia, yksinäisyyttä, tuskaa, vanhenemisen kammoa, kunnianhimoa. Paavo Haavikkokin on vain taustalla häärivä aviomies, Paavo, jonka kanssa toraillaan siitä, onko Johannes Virolaisella vai Ahti Karjalaisella lapsia.

Paljolti tämä illuusio syntyy siitä, että Ruuska osaa kirjoittaa sujuvasti mutta itseään korostamatta. Se on elämäkerturille ehdoton avu. Lisäksi Ruuska on hienotunteinen. Esimerkiksi Vartion suhdetta omiin lapsiinsa ei juuri esitellä. Arvostan rajausta. Kulttuurihistoriallista ajankuvaa Ruuska synnyttää luontevasti. Henkilöt ovat riittävän eläviä.

Vartion kohtalo tuntuu olevan se, että hänen teoksiaan luetaan naistematiikan kautta. Ruuska ei ole lukijana poikkeus. Koko elämäkerran läpi luikertelee kysymys siitä, millaista Marja-Liisalla oli naisena siinä maailmassa, sinä aikana.

Tarja Pulli